Blogi

Esitelmän Tie uskontojen ymmärtämiseen kirjoitin 1983 ja sen synty tapahtui tajunnassani silmänräpäyksessä, jonka jälkeen sain sen seuraavaan muotoon. Pari päivää kirjoittamisen jälkeen luin Väinö Lehtoselta tekstin, jossa hän toi esille, että mestari voi laatia esitelmän ja antaa sen oppilaalleen. Näin tuli selväksi, kuka on silloisen esitelmäni todellinen laatija.
Esitelmä sisältää luettuani joitakin epätarkkuuksia, mutta olkoon, koska pidettyäni sen monella paikkakunnalla, haluttiin sitä julkaistavaksi. Julkaisuhalu tuotiin minulle esille, enkä täysin ymmärtänyt, että se oli samalla valintatilanne, jossa kyllä ilmaisin julkaisuhaluttomuuteni. Olen sitä jälkeenpäin katunut ja nyt useiden vuosien kadoksissa olon jälkeen löytyneenä: Tässä se on!

Helmikuussa 2024

TIE USKONTOJEN YMMÄRTÄMISEEN

Mistään ei liene niin erilaisia ja ristiriitaisia selityksiä kuin uskonnoista, ja selvimmin tämä näyttäytyy kristinuskossa, annettaessa kristinuskolle selvitystä. Kenellekään ei liene vierasta, että väitetään raamatussa olevan kerrottuna avaruusolentojen vierailuista planeetallamme, ja täten Jeesuskin olisi kaiketi jonkinlainen humanoidi. Jonkun toisen väittämän mukaan Uusi testamentti on kertomusta astrologisten tähtimerkkien kulusta tai auringon ja planeettojen liikkeistä. Luinpahan kerrankin Jeesuksella tarkoitettavan jotakin tiettyä sientä, jotakin juutalaisten pyhänä pitämää sientä. Tällaiset sensaatioselitykset uskonnoista ja uskontojen merkkihenkilöistä ansaitsevat mielestäni arvolleen sopivan suhtautumisen eli leikillisen. Tuskinpa tuon tyylisiä selityksiä uskonnoista on kovin moni vakavasti ottanutkaan, eivät ainakaan ne, jotka todella haluavat ymmärtää uskontoja.
Jos seisomme kysymysmerkkinä uskontojen edessä ja haluaisimme niistä todella saada selvyyttä, kenenkä puoleen meidän olisi käännyttävä, jos sienifilosofiatkaan eivät asiassa auta? Meille voitaisiin antaa aika luonnollisen tuntuinen vastaus maailman taholta: ”Sinun on kysyttävä sitä asiaa niiltä, jotka ovat niitä asioita tutkineet, ts. uskontojen tutkijoilta, uskontotieteilijöiltä.” Jos käännymme heidän puoleensa, saammekin monenlaista selvyyttä eri uskontojen opeista ja uskomuksista, mutta mikä on vastaus uskontojen tarkoituksesta? Uskontojen tarkoitus useiden uskontotieteilijöiden mukaan on olla jonkinlainen järjestyksen luoja, siis jonkinlainen laki tai sitten uskonnoilla ei ole mitään varsinaista tarkoitusta, vaan ne ovat syntyisin ihmisten peloista ja tietämättömyydestä. Näin uskontojen pyhät kirjatkin olisivat jonkinlaisia satukirjoja, jotka sisällöillään ovat rauhoittaneet ihmisiä.
Ajattelevana ihmisenä ei heti suostu hyväksymään tuollaista selitystä, sillä tuntuu varsin kummalliselta, että uskonnot ovat olleet vallalla koko tunnetun maailmanhistorian, ja vielä hyvin hallitsevassa asemassa, ja sitten yhtäkkiä nykyiset uskontotutkijat räjäyttävät koko homman suurena kuplana. Kovin naurettavaan asemaan nykyinen uskontotutkimus selityksillään asettaa menneitten aikojen ihmiset, kun ovat sillä lailla erehtyneet. Tämä ei tietenkään todista uskontotutkijoiden selityksiä vääriksi, mutta ovatko uskontotutkijat sitten ehdottomasti oikeassa selityksissään? Sitä ei mikään todista. He ovat tieteelliseen tapaan ja jo tutkimaan ryhtyessään asettuneet uskontojen yläpuolelle ja sitten korkeuksistaan langettaneet selityksensä uskonnoista. Kun he kaiken lisäksi ovat olleet asioita täysin tutkimattomien ihmisten edessä kovin runsaspuheisia, niin kyllä siitä aina yksi tohtorinarvo on irronnut, vaikka se ei välttämättä ole kuitenkaan kovin paljon. En nyt tuhlaa enempää aikaa uskontotutkijoille, vaan tyydyn vain toteamaan, että heidän tutkimustapansa uskontojen suhteen on täysin väärä, jonka seurauksena uskonnot ovat jääneet heiltä kokonaan hämärän peittoon. Miksi heidän tutkimustapansa on täysin väärä, selviää toivon mukaan esitykseni jatkossa.
Kun ihminen hylkää uskontotutkijoidenkin vastaukset ja selitykset uskonnoista, niin kenen puoleen pitäisi kääntyä? Seuraavina ovat luonnollisesti vuorossa uskontojen edustajat, ja kun elämme nk. kristillisessä valtiossa, tämä ryhmä on papit. Menneinä aikoina papistolla on ollut suunnattoman suuri valta, eikä vain uskonnollisissa kysymyksissä vaan muutenkin, mutta uskontoa, kristinuskoa koskevissa asioissa valta oli ehdotonta. Se ilmeni mm. niin, että kaikki jotka jollakin tavalla uskalsivat olla kirkkoa tai kirkon oppia vastaan, saivat lähes poikkeuksetta teloituksen roviolla tai muulla tavalla. Nyt ovat asiat siinäkin suhteessa toisin, koska kirkkokin on hieman muuttunut, ja kuka tahansa, minäkin, voin asettaa virallisen kristinuskon opetukset kyseenalaisiksi.
Mitä ovat nuo opetukset, jotka muodostavat virallisen käsityksen kristinuskosta? Ensiksi on luonnollisesti oppi sijaissovituksesta, siitä, että uskomalla Jeesuksen sovittaneen ihmiskunnan synnit Golgatalla vuotaneella verellään, ihminen pelastuu kuoleman jälkeen odottavalta ikuiselta helvetiltä päästen siten toiselle puolelle eli ikuiseen taivaaseen. Siinä tulikin jo mainittua opetus kuolemanjälkeisestä elämästä, siis oppi ikuisesta helvetistä ja taivaasta. Sitten on vielä opetuksia maailman luomisesta, ihmisen luomisesta ja sitä seuranneista vaiheista. Eikä pidä unohtaa oppia kasteesta ja ehtoollisesta, jotka ovat keskeisiä ja tuiki ihmeellisiä. Tietysti tehdään myöskin erilaisia temppuja ihmisten kuollessa tai mennessä naimisiin. Siinä jo tulikin mainittua pääosiltaan tunnustuksellinen kristinusko. On jos jonkinlaista järjetöntä oppia ja temppua, mutta kuitenkin on tärkeää ja tarpeellista vain uskoa sijaissovitukseen. Jos kysymme virallisen kristinuskon edustajilta, mistä he ovat tällaisen oppinsa saaneet, mistä he tietävät esimerkiksi ikuisesta helvetistä ja taivaasta, niin mitä saamme kuulla vastaukseksi? Ne ovat raamatusta saatuja ehdottomia totuuksia, ne täytyy uskoa, ei niistä asioista voi mitään tietää.
Tähän on tultu virallisella kristillisellä opastuksella, kun on haluttu ymmärtää kristinuskoa. Virallisen kristinuskon opetuksen mukaan uskontoa ei voi ollenkaan ymmärtää, täytyy vain uskoa. Kyllä se totisesti voimakasta uskoa vaatiikin, että voi pitää totena esim. oppia kasteesta. Sehän tarkoittaa, että jos pappi ehtii kastaa vastasyntyneen kuolevan lapsen, se lapsi pääsee ikuiseen taivaaseen, vaikka ei osaakaan uskoa sijaissovitukseen. Jos pappi ei ehdi suorittaa kastetoimenpidettä tai on vaikkapa sairauslomalla, tuo lapsi joutuu automaattisesti ikuiseen helvettiin. Vaikka kumottaisiin tällainen poskettoman mieletön oppi ja sanottaisiin, että kaikki lapset pääsevät ikuiseen taivaaseen, ei siitä silti synny yhtään sen järkevämpää opetusta, sillä parastahan mitä lapselle voisi toivoa, olisi kuolema, koska se toisi automaattisesti ikuisen taivaan, eikä edes tarvitsisi elää tätä niin monesti kärsimyksentäyteistä elämää. On selvää, että tunnustuksellisesta kristinopista ei tule yhtään sen järjellisempää, vaikka käännetään ja väännetään sitä miten tahansa, eikä se näinollen auta ihmistä ymmärtämään kristinuskoa.
Kun ihminen ei ole saanut tyydyttävää selitystä uskonnoista kysymällä, hänellä on kuitenkin mahdollisuus lähteä itse tutkimaan niiden tarkoitusta ja sisältöä. Näin ovatkin monet menetelleet ja ovatpa kirjoittaneet kirjojakin tutkimustuloksistaan. Viime syksynä luin erään tällaisen kirjan. Siinä käsiteltiin nykyisen fysiikan ja itämaisten uskontojen yhtäläisyyksiä. Kirjan nimi on Fysiikka ja Tao. Tarkoitustaan kirja varmaankin palveli, mutta minään uskontojen oppikirjana sitä ei suinkaan voi pitää, vaikka kirjassa olikin esitelty lyhyesti itämaisia uskontoja. Kirjasta tuli erittäin hyvin näkyviin se, mikä kirjoittajan – Fritjof Capra oli tunnettu tiedemies, fyysikko – mielestä oli tärkeää noissa uskonnoissa. Buddhalaisuutta esittelevässä luvussa hän tarkasteli kahta pääsuuntaa, etelän ja pohjoisen buddhalaisuutta. Etelän buddhalaisuuden kirjoittaja sivuutti parilla lauseella, koska se suunta ei tuntunut häntä mitenkään kiinnostavan. Hän mainitsi, että eteläinen suunta on oikeaoppinen buddhalaisuus, jossa pyritään seuraamaan Buddhan opetuksia. Siinähän ei sinänsä ole mitään virhettä, mutta onpahan vain kovin lyhykäinen esittely sen suhteen, kun kirjoittaja esitteli pohjoista suuntaa sivutolkulla. Pohjoisen suunnan esittelyn kirjoittaja aloittaa mainitsemalla sen olevan joustavampi, joustava. Ts. kun eteläinen suunta ei ole joustava, se on epäjoustava, ahdasmielinen, jota kuvaamaan oli ilmeisesti tarkoitettu sana oikeaoppinen. Millä tavalla pohjoisen buddhalaisuus oli joustava kirjoittajan mielestä? Se oli siten joustava, että siinä käsiteltiin paljon muutakin kuin pelkästään Buddhan opetuksia. Tämähän kuulostaa aivan luonnolliselta, varmaankin useimmat asiaan perehtyneet sanoisivat. Onhan luonnollista, että laajempi oppi, opetus, on suppeampaa parempi. Näin sanottuna asia kuulostaa aivan selvältä ja oikeutetulta, mutta asiaa voi katsella toisellakin tavalla. Buddhahan ei paljon opettanut metafyysisiä, tieto-opillisia asioita, koska ei pitänyt niiden opettamista ja pohtimista kovinkaan tärkeänä. Pohjoisen buddhalaisuudessa on tämä puute korjattu, ja joissakin suunnissa jopa niin hyvin, että niissä pääasiassa keskitytään filosofisten asioiden pohdiskeluun. Nämä suuntaukset olivatkin kirjoittajan mielestä parasta buddhalaisuutta.
Tällöin syntyy se erikoislaatuinen näkemys buddhalaisuudesta, että Buddha itse ei ollutkaan pätevin määrittelemään sitä, mikä on oikea buddhalaisuus vaan jotkut toiset, jotka tulivat myöhemmin hänen hedelmilleen. Tämä kuulostaa aivan hullunkuriselta. Kirjoittajakin asettaa esityksessään itsensä huomaamattaan kovin korkealle, koska hänhän todellisuudessa sanoo, että itse asiassa Buddha ei kovinkaan paljon tiennyt buddhalaisuudesta, mutta hän joka on asiaa tutkinut, voi sen paljastaa. Pelkästään Buddhan opetusten seuraajat ovat ahdasmielisiä, eivätkä paljonkaan tiedä buddhalaisuudesta, mutta pohjoisen suunnan edustajat, jotka tutkivat pääasiassa muiden kuin Buddhan opettamia filosofioita, ovat mitä pisimmälle päässeitä buddhalaisia, sillä buddhalaisiahan he ovat tietyn elämänkäsityksensä perusteella. Niin hullu kuin tällainen käsityskanta todellisuudessa onkin, se on silti tavattoman yleinen ja vallitseva, sillä voimme nähdä aivan saman näkökannan kristinuskossa.
Eihän kristikunnan opettajana toimi Jeesus Kristus, kristinuskon perustaja, vaan kirkot. Joku voisi väittää niiden olevan sama asia, mutta onko näin? Opettaako kirkko Jeesuksen opettamaa vuorisaarnaa, opettaako rukoilemaan yksinään hiljaisuudessa, sanattomuudessa? Opettaako rakastamaan vihollistaan, opettaako ihmistä olemaan pyytämättä itselleen mitään, opettaako ensin, ennen kaikkea muuta etsimään taivasten valtakuntaa, joka on meissä itsessämme? Opettaako se tätä mitä Jeesus on opettanut? Ei. Virallisen kristinuskon vastaava opetus kuuluu: Vuorisaarnaa ei pidä seurata, sillä se on epäkäytännöllinen. Rukoilla pitää kirkoissa ääneen hymistellen, vihollista pitää vihata niin, että on aina tarpeen tullen valmis hänet tappamaan, aina silloin kun kirkko julistaa sen Jumalan tahdoksi. Kirkon oppi opettaa pyytämään itselleen kaikenlaista ja joka päivä vallan jokapäiväistä leipää, johon kuuluu ties mitä. Ensin, ennen kaikkea muuta pitää uskoa kirkon kehittelemään sijaissovitukseen, jolloin pääsee kuoleman jälkeen alkavaan taivasten valtakuntaan, joka ei ole meissä vaan jossakin muualla.
Tällaista rinnastusta ja luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka, mutta se ei ole tarpeen, sillä tästä käy jo selväksi, että virallinen kristinusko ja Jeesuksen opetukset ovat kaksi aivan eri asiaa, ovat jopa toistensa vastakohdat. Kristikunnassa on siis täysin ja erityisen selvästi vallalla yleinen näkemys, että uskonnon perustaja ei itse ole pätevä määrittelemään, mitä hänen julistamansa ja opettamansa uskonto on. Kummallista kyllä, ihmiset ovat sokeudessaan olleet ja ovat edelleen niin täydellisiä, etteivät osaa nähdä asian todellista tilaa. Eipä Jeesus todella ollut väärässä sanoessaan hänen seuraajiensa lukumäärän olevan pieni. Jos näemme uskontojen todellisen tilan, sen että opettajiensa seuraajia ei ole heitä mainostavissa laitoksissa, niin voimme täydellä syyllä sanoa, että todellista ja varmaa opetusta emme voi saada muualta kuin uskonnon perustajalta itseltään tai heidän seuraajiltaan, mikäli heidän opetuksensa ei ole ristiriidassa alkuperäisen opettajan opetuksiin nähden.
Mitä nuo uskontojen perustajat ovat sitten opettaneet? Yhtäpitävästi heistä kaikista voidaan sanoa, että kaikki he ovat opettaneet noudattamaan antamiaan ohjeita, jotta niiden seuraajat saavuttaisivat saman minkä opettaja itse on saavuttanut. Buddha kehotti seuraamaan ohjeitaan, jotta saavuttaisi jälleensyntymisestä vapautumisen ja nirvaanan. Jeesus sanoi viisaaksi sitä miestä, joka hänen käskyjään seuraa, ja hänen mukaansa se, joka niitä seuraa, tulee tekemään suurempia tekoja kuin hän on itse tehnyt. Ennen kaikkea Jeesuksen ohjeiden seuraaja löytää taivasten valtakunnan, rakkauden elämän. Oikea kristinusko Jeesuksen mukaan on hänen antamansa elämänohjeet. Se ei ole vain oppi, jota saarnataan vaan ohjeisto, jota seurataan. Oikea kristinusko näin ollen Jeesuksen mukaan on hänen antamiensa elämänohjeiden seuraamista. On siis selvää, että vain tätä tietä voidaan päästä selville siitä, mitä opillisesti tarkoittavat kristinuskossa eri käsitteet ja opetukset. Emme voi varsinaisesti tietää esim. sitä, mitä tarkoitetaan taivasten eli Jumalan valtakunnalla, ennen kuin olemme itse sen saavuttaneet. Voimme saavuttaa sen vain ja ainoastaan Jeesuksen antamia ohjeita seuraamalla. Tältä pohjalta voimme ymmärtää, että mm. uskontojen tutkijoiden tutkimustapa uskontojen suhteen on väärä, koska he eivät ole noudattaneet uskonnoissa itsessään määrättyä tutkimustapaa eli ohjeiden seuraamista, vaan ovat vain älyllään koettaneet selvittää asioita, joista on mahdotonta tietää ilman kokemusta.
Kun esim. jotkut tutkijat ovat buddhalaisten nirvaanan suhteen päätyneet siihen, että sillä tarkoitetaan tyhjyyttä, olemattomuutta, niin he eivät ole käsitystään saavuttaneet kokemusperäisesti ohjeita seuraamalla, vaan ovatpahan vain aivan kuin lonkalta reväyttäneet sellaisen tulkinnan, koska se parhaiten vastaa heidän mielikuvitustaan. Aivan vastaavasti voimme kysyä: Ovatko virallisen kristinuskon edustajat luoneet oppinsa siten, että ovat kokemusperäisesti saavuttaneet tiedon asioista Jeesuksen ohjeita seuraamalla? Eivät varmastikaan, vaan he ovat rakentaneet oppinsa aivan muiden periaatteiden mukaan, mm. äänestämällä ja lopulta se onkin sitten muodostunut sellaiseksi, että Jeesusta ei tarvitsekaan, ei edes tulekaan seurata. Itsekkyys ja valtapyrkimys ovat tuottaneet kaltaisensa hedelmän. Vaikka kirkko onkin muuttunut toimintatavoiltaan menneistä väkivaltaisista ajoistaan, opinkappaleet ovat kuitenkin samat kuin taannoin äänestämällä aikaansaadut.
Nyt kun olemme päässeet tutkimuksissamme niin pitkälle, että olemme löytäneet oikean tavan uskontojen ymmärtämiseen, joka on uskonnon perustajan ohjeiden seuraaminen, meidän olisi luonnollisesti päätettävä, ketä opettajaa lähdemme seuraamaan. Emmehän voi sanoa, että vain yksi opettaja on hyvä ja muut ovat pahoja, sillä kaikkihan he kehottavat pyrkimään hyvyyteen. Toiselta puolen on niin, että heidän antamansa opetukset ovat eriasteisia, toisen opettajan opetukset ovat syvemmät kuin toisen. Näin ollen jonkun opettajan ohjeita seuraamalla voi päästä henkisesti pitemmälle kuin toisen, sillä vaikka kansakoulussakin oppii eriasteisia asioita tietämään, ei se mitenkään voi vastata yliopistojen tarjoamaa opetusta. Sama pätee henkisen opetuksen suhteen. Täytyisi siis jotenkin pystyä päättämään, kenet henkisistä opettajista valitsemme opettajaksemme. Tuntuisi aika luonnolliselta valintaperusteelta opettajan suhteen, että valitaan paras mahdollinen. Luonnollisesti paras mahdollinen on se opettaja, jonka antamat ohjeet ovat täydellisimmät, syvimmät. Noita annettuja ohjeita täytyy siis pystyä vertailemaan jollakin tavalla ja se tapahan on ilman muuta se, että vertaamme opettajien ohjeiden täydellisyyttä, syvyyttä toisiinsa.
Aivan kuin mallin vuoksi voimme vertailla kahden eri opettajan opetuksia toisiinsa, nimittäin idän valon Buddhan ja Jeesus Kristuksen. Opettajien opetuksissa on kaksi eri puolta, joita voimme vertailla toisiinsa: metafyysiset eli tieto-opilliset opetukset ja moraaliset opetukset. Jeesuksen antamia metafyysisiä opetuksia on kovin vähän, niistä ovat tallella vain vertaukset, joita hän kansalle opetti, eikä ensinkään opetuksia taivasten valtakunnan salaisuuksista, joita hän opetuslapsille jakoi. Buddhakaan ei juuri metafyysisistä asioista puhunut, vaan niistä häneltä kysyttäessä hän useimmiten vaikeni. Näin ollen joudumme vertaamaan vain moraalisia opetuksia keskenään. Se antaakin helpomman ja pätevämmän tavan tarkastella ja vertailla eri uskontoja toisiinsa. On siis kaivettava esille sekä Buddhan että Jeesuksen antamat moraaliset opetukset, joita kummaltakin parhaiten edustavat heidän antamansa viisi käskyä. Niitä vertaamalla saamme selville, kumman moraaliset opetukset ovat syvemmät, ei kuitenkaan missään kilpailuhengessä.
Buddhan käskyt on laadittu lupauksen muotoon. Ensimmäinen kuuluu: ”Minä lupaan noudattaa käskyä olla tappamatta yhtään elävää olentoa.” Jeesuksen ensimmäinen käsky taas kuuluu: ”Älä vihastu veljeesi.” Juuri noin ei Jeesus vuorisaarnassaan sanonut, mutta käskyn muodossa se kuuluisi noin. Evankeliumissa Jeesuksen sanat ovat: ”Olette kuulleet sanotuksi vanhan ajan ihmisille: ”älä tapa, sillä ken tappaa, hän on ansainnut oikeuden tuomion.” Mutta minä sanon teille: jokainen, joka vihastuu veljeensä, on ansainnut oikeuden tuomion.” Käskyn sisältö on siis: älä vihastu veljeesi. Näemme Jeesuksen alustavasta puheestakin, että hänen antamassaan käskyssä on kielletty tappaminen, mutta siinä on lisäksi kielletty myös vihastuminen veljeensä. Buddhan antama tappamattomuuden käsky siis sisältyy Jeesuksen käskyyn, mutta Buddhan käskyyn ei sisälly Jeesuksen antama vihastumattomuuden käsky. Jeesuksen antama ensimmäinen käsky on siis syvempi, täydellisempi, kattavampi kuin Buddhan vastaava.
Buddhan kolmas käsky kuuluu: ”Minä lupaan noudattaa käskyä olla harjoittamatta laitonta sukupuoliyhteyttä.” Jeesuksen toinen käsky käskyn muodossa kuuluisi: ”Älä katso naista häntä himoitaksesi.” Taaskaan eivät Jeesuksen sanat ole mainitsemani. Ne kuuluvat evankeliumin mukaan: ”Olette kuulleet sanotuksi: ”älä tee aviorikosta.” Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista häntä himoitakseen, on jo häpäissyt häntä sydämessään.” Käskyn sisältö on siis jo mainitsemani ”älä katso naista häntä himoitaksesi”. Taas voimme Jeesuksen alustuksesta nähdä, että hänen käskyssään on aviorikos kielletty, mutta siinä on kielletty myös himoitseminen ajatuksissa. Taaskin Buddhan vastaava käsky sisältyy Jeesuksen antamaan, mutta Jeesuksen käsky ei kuitenkaan sisälly Buddhan antamaan käskyyn. Näin Jeesuksen antama puhtauden käsky on syvempi, täydellisempi, kattavampi kuin Buddhan antama puhtauden käsky.
Buddhan toinen ja neljäs käsky kuuluvat: ”Minä lupaan noudattaa käskyä olla ottamatta mitään, mikä ei minulle kuulu.” ja ”Minä lupaan noudattaa käskyä kavahtaa valhetta ja kavaluutta.” Jeesuksen kolmas, rehellisyyden käsky kuuluu: ”Älkää ensinkään vannoko”, jonka merkitys selviää pitemmässä lainauksessa: ”Vielä olette kuulleet sanotuksi vanhan ajan ihmisille: ”älä vanno väärin”, vaan: ”täytä valasi Herralle.” Mutta minä sanon teille: älkää ensinkään vannoko.” Jeesuksen antama käsky edellyttää siis ehdotonta rehellisyyttä puheissa, mutta myös teoissa se sitä edellyttää, sillä onhan rehellisyys puheissa vaativampaa kuin teoissa. Lisäksi Jeesuksen käsky kieltää valoin sitomasta itseään mihinkään. Näin ollen Jeesuksen kolmas ja Buddhan toinen ja neljäs käsky näyttäisivät olevat kokolailla samanhenkiset. Näin ei kuitenkaan ole, sen paljastaa Jeesuksen käskyänsä selittävä viimeinen ohje: ”Vaan olkoon teidän puheenne: niin, niin, ei, ei. Mikä on siitä yli, se on lähtöisin vilpistä.” Mikäli osaamme nähdä, on Jeesuksen käskyssä kysymys sanoisinko sielullisesta rehellisyydestä eikä vain ulkonaisesta.
Buddhalla on vielä viides käsky, jota ei voi verrata mihinkään Jeesuksen antamaan käskyyn. Se kuuluu: ”Minä lupaan noudattaa käskyä olla käyttämättä päihdyttäviä juomia.” Jeesus ei kieltänyt esim. viinin juontia vaan joi sitä itsekin. Se ei tarkoita, että Jeesuksen seuraajat olisivat juoppoja, sillä juopon tai narkomaanin olisi hyvin vaikea tai pikemminkin mahdotonta täyttää kolmatta käskyä. Tämä Buddhan käsky ei siis mitenkään täydennä Jeesuksen käskyjen henkeä. Vastaavasti Jeesuksella on kaksi sellaista käskyä, jotka eivät ole vertailtavissa Buddhan käskyihin.
Jeesuksen sanoin hänen neljäs käskynsä kuuluu: ”Älkää tehkö vastarintaa sille, joka on paha.” Tämä neljäs käsky on aivan poikkeuksellinen kaikkiin häntä ennen annettuihin käskyihin, myös Buddhan käskyihin nähden. Ns. vanhassa liitossa, johon Buddhankin oppi kuuluu, oli suorastaan laki, että pahaa vastustettiin. Tämä tuleekin ilmi Jeesuksen käskyn alustuksessa, jossa hän sanoo: ”Olette kuulleet sanotuksi: silmä silmästä ja hammas hampaasta.” Ei siis ollut juutalaisillakaan anteeksiantoa, vaan paha kostettiin pahalla, sillä siten luultiin ehkäistävän pahaa, mutta tosiasiassa sitä tehtiinkin lisää. Tuota pahanvastustamattomuutta kyllä Buddhakin ounasteli sanoessaan, että pahaa vastustamalla paha vain lisääntyy, mutta ei kuitenkaan osannut antaa sen mukaista ohjetta. Viides Jeesuksen käsky kuuluu suoraan Jeesuksen omien sanojen mukaan: ”Rakastakaa vihollisianne.” Tämä on Jeesuksen käskyjen kruunu, sillä se tuo rakkauden kaiken kattavaksi todellisuudeksi ja ilmaisee Jeesuksen käskyjen hengen.
Nyt voimme vertailla Buddhan ja Jeesuksen käskyjä kokonaisuudessaan toisiinsa. Huomaamme helposti niissä selvän eron, sillä Buddhan antamat käskyt ovat luonteeltaan ulkonaisia kun taas Jeesuksen käskyt eivät sitä ole. Ts. Buddhan käskyt kohdistuvat ulkonaiseen tekoon tai toimintaan, kun taas Jeesuksen käskyt kohdistuvat myös sielulliseen elämään siten, että niissä on kielletty esim. suuttuminen ja himoitseminen, jotka ovat sielullisia tapahtumia. Voimme siis hyvällä omallatunnolla ilman Buddhan alentamisesta sanoa, että Jeesuksen antamat käskyt ovat laadullisesti erilaiset, syvemmät kuin Buddhan antamat käskyt. Tästä voimmekin arvella, että Jeesuksen käskyjen seuraaja saavuttaa jotakin sellaista, mitä ei Buddhan seuraaja saavuta. Tämä tuleekin hyvin näkyviin opettajien opetuksissa ja myöskin heidän seuraajiensa opetuksissa. Buddhalaisuudessa on tavoitteena tieto, harhasta vapautuminen, kun se kristinuskossa on rakkauden saavuttaminen. Se miten nämä asiat suhtautuvat toisiinsa, tulee hyvin ilmi esim. Paavalin, joka oli Jeesuksen seuraaja, opetuksessa: ”Vaikka kaiken tietäisin, olisin minä kuin helisevä vaski tai kilisevä kulkunen, jos ei minulla rakkautta olisi.” Näin näkyy, että rakkaus on enemmän kuin tieto, ja joka rakastaa, myös tietää. Siis Jeesuksen seuraaja seuraa väkisinkin myös Buddhaa, mutta Buddhan seuraaja ei seuraa Jeesusta.
Jos joku päättäisi lähteä seuraamaan Buddhaa, koska se oppi häntä enemmän miellyttäisi, ei ole mitään syytä pitää sellaista pyrkimystä huonona, se on jo paljon. Buddhan käskyt ja kahdeksankertainen tie on niin vaativa ja syvä tie, että sen aliarvioimiseen tai vähättelyyn ei ole mitään syytä. Buddhan todellinen käytännöllinen seuraaminen ansaitsee täyden tunnustuksen vaativuudessaan. Jeesuksen seuraajalta vaaditaan kuitenkin muuta: hänen itsekkyytensä. Jeesuksen seuraaminen alkaa siitä mihin Buddhan seuraaminen päättyy. Buddhan opin täyttymys on sotimattomuudessa, joka on Jeesuksen seuraamisen lähtökohta, ehdoton edellytys. Sotimattomuus lähtökohtana vie ihmisen pahanvastustamattomuuteen.
Nyt on tullut aika puhua hieman myös kristosofiasta. Kristosofiahan on uskonto, jonka keskushenkilönä on Pekka Ervast. Pari vuotta Pekka Ervastin kuoleman jälkeen alkoi J. R. Hannula opettaa, että se suuren opettajan, Kristus-Isän tuleminen, josta Pekka Ervast oli puhunut vuosikymmenten ajan, oli tapahtunut. J. R. Hannula opetti, että tuo Kristus-Isän inkarnaatio oli tapahtunut juuri Pekka Ervastissa itsessään. Sitä Pekka Ervast ei voinut itse sanoa, sillä Kristus-ihminen ei koskaan sano, että hän on Kristus, vaan se on muiden sanottava, niiden jotka ovat siitä päässeet tietoon. J. R. Hannula opetti, että Pekka Ervastin asema ei ole uskon, uskomisen asia, vaan tiedon, tietämisen asia. Siitä voi kuka hyvänsä, joka riittävän voimakkaasti totuuteen pyrkii, päästä selvyyteen. Kun nyt opetetaan, että Pekka Ervastissa ruumistui Jumala tavalla, jolla se ei ole ennen tapahtunut, ja sen myötä on annettu opetus, jollaista ei syvyydeltään ja täydellisyydeltään ole ennen annettu, niin pitäisi tuota asiaa pystyä myös jotenkin todentamaan. Sellainen tapa on olemassa, sillä opettajat tunnetaan hedelmistään, opetuksistaan. Voimme lyhyesti vertailla Pekka Ervastin opetuksia häntä ennen annettuihin opetuksiin, etenkin Jeesuksen opetuksiin.
Opetuksissahan oli kaksi puolta, metafyysinen eli tieto-opillinen opetus ja moraalinen opetus. Pekka Ervastin antamissa metafyysisissä opetuksissa on selvitetty perusteellisesti meidän kehitysjärjestelmäämme, aurinkokuntaamme koskevat asiat, sen sisä- ja ulkopuolelta. Niiden opetusten myötä on tullut tietoutta, jollaista ei aikaisemmin ole tälle ihmiskunnalle julistettu. Vertailevaa tutkimusta tämän asian suhteen voi tehdä kuka hyvänsä. Sitten opetusten toiseen puoleen eli moraaliin. On syytä katsoa, onko Pekka Ervast mahdollisesti antanut syvemmän ja täydellisemmän moraalin kuin Jeesus Kristus.
Jeesuksen antama ensimmäinen käsky kuului: ”Älä vihastu veljeesi.” Pekka Ervastin muotoilemana se kuuluu: ”Älä suutu.” Pekka Ervastin muotoilema käsky sisältää Jeesuksen käskyn, mutta se sisältää enemmän. Jeesuksen antama käsky sallii ihmisen suuttua itselleen, mutta Pekka Ervastin muotoilemana se ei sitä salli.
Toinen käsky Jeesuksen mukaan kuului: ”Älä katso naista häntä himoitaksesi.” Pekka Ervastin mukaan toinen käsky kuuluu: ”Älä ajatuksissasikaan ole epäpuhdas.” Taas Pekka Ervastin muotoilemana käsky on sisältörikkaampi kuin Jeesuksen käsky, sillä kaikkinainen ajatusten epäpuhtaus on sisällytettynä Pekka Ervastin muotoilemaan käskyyn riippumatta siitä, mihin se kohdistuu.
Kolmas käsky Jeesuksella kuului: ”Älkää ensinkään vannoko.” Pekka Ervastilla vastaava käsky sanoo: ”Älä vanno.” Muodollisesti nämä käskyt ovat samanlaiset, joten niissä ei ole syvyyseroja, mutta siinä opetuksessa, mitä tämä käsky sisältää, on näiden kahden opettajan välillä ero. Pekka Ervast sanoo, että meidän tulee olla ennen kaikkea itsellemme rehellisiä. Tästä Jeesus ei mainitse ollenkaan vaan puhuu vain rehellisyydestä puheissa ja lupauksissa.
Neljännen käskyn Jeesus on antanut muodossa: ”Älkää tehkö vastarintaa sille, joka on paha.” Pekka Ervast sanoo: ”Älä ole pahaa vastaan.” Näillä kahdella käskyllä on suuri ero, sillä Jeesuksen muotoilemana käsky sallii pahan vastustamisen itsen suhteen, mutta Pekka Ervastin muotoilemana se ei sitä salli. Jeesus kyllä puhui pahanvastustamattomuudesta itsemme suhteen vertauksessaan ohdakkeesta ja viljasta, että ei tule nyhtää ohdakkeita, ettei viljakin lähtisi. Ei siis tule nyhtää pahaa itsestämme, ettei hyväkin sen mukana katoaisi, mutta hän ei osannut tuoda tätä käskyssään ilmi.
Viides käsky Jeesuksen mukaan kuului: ”Rakasta vihollistasi.” Pekka Ervastin mukaan se on: ”Älä sodi, vaan rakasta kaikkia ihmisiä.” Rakkaudella on se merkittävä vaikutus, että se lopettaa sodan ulkopuolellamme, mutta myös itsessämme.
Nyt kun olemme näin lyhyesti vertailleet Jeesuksen ja Pekka Ervastin antamia käskyjä toisiinsa, voimme nähdä niissä erään merkittävän eron. Kun Jeesuksen antamat käskyt vievät meidät luopuvaan suhteeseen sekä maailmaan että itsekkyyteemme nähden, niin Pekka Ervastin muotoilemat käskyt edellyttävät tämän lisäksi luopuvaa suhdetta meihin itseemme nähden, koska P. E:n käskyt voidaan kohdistaa myös itseen.
Buddhan seuraaja luopuu maailmasta, Jeesuksen seuraaja luopuu itsekkyydestä ja Pekka Ervastin seuraaja itsestään pahanvastustamattomuus lähtökohtanaan. Tätä asiaa kuvaa hyvin sen uuden luonnonvoiman luonne, joka on alkanut vaikuttaa maapallollamme Pekka Ervastin suuren henkisen saavutuksen ja työn johdosta. Tuota voimaa kuvataan Isän voittavaksi voimaksi, joka antaa ihmisen pyrkimykselle pohjavireen. Sitä voi kuvata sanoilla: ei taistellen vaan voittaen. Ihmisen ei siis enää tarvitse taistella itsessään, vaan hän voi itsensä voittaa itseuhrin kautta henkisessä työssä asettamalla talenttinsa palvelemaan henkistä työtä, mestareiden sanomaa, kristosofista sanomaa. Nämä asiat ovat tavattoman vaikeita, eikä niitä voi heti ymmärtää, mutta ken totuutta todellisesti etsii, hänelle nämä asiat kyllä selviävät.
Ennen kuin asetamme kysymyksen: ”Mikä on tie kristosofian ymmärtämiseen?”, on syytä kysyä, miksi meidän tulisi ymmärtää kristosofiaa? Mitä arvokasta on ymmärtää jotakin oppia tai oppirakennelmaa? Kristosofia ei ole mikään oppirakennelma, jota täytyisi ymmärtää, vaan siinä on kysymys elämästä, elämän ymmärtämisestä. Ymmärtää kristosofiaa on sama kuin ymmärtää elämää, elämän tarkoitusta. Elämän tarkoituksen ymmärtäminen on sama kuin täyttää se. Ymmärtää kristosofiaa on siis sama kuin täyttää elämän tarkoitusta, ja mikä sen tärkeämpää elämässä voisi olla!
Nyt kysymme: Miten tulemme ymmärtämään elämää, elämän tarkoitusta, kristosofiaa? Sitenkö, että luemme kristosofista kirjallisuutta ja pohdimme? Sitenkin, sillä siihenkin on meitä kehotettu, mutta se ei riitä, sillä siten emme vielä tule tietämään kristosofiasta oikeastaan yhtään mitään, vaan katselemme asioita vain ulkopuolelta, emme todellisesti. Mitä siis olisi tehtävä? On olemassa vain yksi pätevä vastaus: Meidän on lähdettävä seuraamaan kaikkia meille annettuja opetuksia ja ennen kaikkea taivaallisen Isän viittä käskyä, jolla nimellä Pekka Ervast niitä nimittää. Nämä käskyt ovat kaiken pyrkimyksen ja toiminnan pohja ja perustus, ja niitä oppii ymmärtämään ja seuraamaan vain kokemuksen, pyrkimyksen kautta. Vaikka taivaallisen Isän viisi käskyä ovatkin tavallaan riittävä ohjeisto meille totuuden etsintään, ei niiden seuraaminen eikä näin ollen myöskään niiden ymmärtäminen ole kuitenkaan aivan yksinkertaista. Siksi on luonnollista, että tarvitsemme niiden seuraamiseen myös opetusta, ohjeita, joita tarjoavat erityisesti opettajamme Pekka Ervast, J. R. Hannula ja Väinö Lehtonen. Meidän tulee totuudenetsijöinä syventyä kaikkien näiden kolmen opettajamme opetusten ymmärtämiseen käytännössä, mikä tarkoittaa heidän opetustensa käytännöllistä seuraamista. Jos hylkäämme heistä jonkun opetukset etsinnässämme, samalla hylkäämme mahdollisuuden kristosofian käytännölliseen, siis todelliseen ymmärtämiseenkin.
On käynyt selväksi, että kaikki muut tavat päästä selville kristosofiasta kuin seurata mestareiden opetuksia ovat mahdottomia. Jos siis joku luulee olevansa kykenevä lausumaan arvostelunsa kristosofiasta tai muista uskonnoista sitä tai niitä seuraamatta, hän todellisuudessa lausuu vain arvostelun itsestään. Tämä tarkoittaa sitä, että hän ei ole vielä valmis vastaanottamaan sitä apua, jota mestareiden taholta hänelle tarjotaan opetusten muodossa, koska hän ei niitä seuraa. Tällöin opetukset menevät hänen kohdaltaan aivan hukkaan, mutta ehkäpä sitten joskus toiste hän onnistuu.
Jos sen sijaan ihminen, joka luettuaan ja pohdittuaan päättää lähteä toden teolla seuraamaan annettuja opetuksia, ennen kaikkea Pekka Ervastin uudelleen järjestämää vuorisaarnaa, hän varmaankin joskus sillä tavalla pyrittyään voi sanoa jotakin kristosofiasta jo aavistelevansa. Sellaista on totuuden etsintä, peräänantamattoman ihmisen työtä, mutta kuitenkin ainoaa todella tärkeää elämässä.

Ilmestyskirjan mysteriot

Ilmestyskirja on uuden testamentin kauhistuttavin kirja, sillä kehotetaanhan siinä ”pyhiä” mm. kostamaan. Kielikuvat ovat täynnä kauheuksia ja uhkaavia pahuuden vaaroja. Kostoon ja tuomitsemiseen ihastuneelle kristikunnalle se on ”rakas”, sillä Ilmestyskirjassa mätkähtelevät Jumalan tuomiot tämän tästä. Koska Ilmestyskirja on uuden liiton, Jeesus Kristuksen elähyttämä pyhä kirja, niin ymmärrämme muitta mutkitta, että kirjaa ei saa lukea kuin filosofista tai moraaliohjeita antavaa teosta. Ilmestyskirja onkin mysterioviisauden läpitunkema teos, jonka lukemiseen tarvitsemme avaimia.
Ilmestyskirja itse määrittelee sen, mikä meidän on ratkaistava, jotta sen sisältö voisi alkaa aueta. Ongelman ydin löytyy paljon ”lasketusta” luvusta 666. ”Tässä on viisaus, jolla ymmärrys on, se laskekoon pedon luvun; sillä se on ihmisen luku ja sen luku on kuusisataakuusikymmentäkuusi.” (Ilm. 13/18) Jakeen sisällön on ymmärretty tarkoittavan ”petomaista” ihmistä, mutta tämä käsitys ainakin nyt käyttämällämme avaimella avattuna on virheellinen. Luku 666 on sekä pedon että ihmisen luku.
Jotta voimme ”laskea” luvun, täytyy palauttaa mieleemme roomalaiset luvut, sillä Ilmestyskirja on kirjoitettu Rooman valtakaudella. Roomalaisten kirjainmerkkien lukuarvot pienimmästä suurimpaan ovat: 1, 5, 10, 50, 100, 500, 1000 ja vastaavat merkitsemistavat: I, V, X, L, C, D, M. Lukuja merkitseviä merkkejä on siis seitsemän. Koska Ilmestyskirjassa on kyse mysterioista, niin lukumerkit vastaavat mysterioissa saavutettavia asioita eli vihkimyksiä. Tämä on luonnollista jo siitäkin syystä, että Jeesus Kristuksen esiintymisen jälkeen vihkimysten tie avattiin päivätajuisuudessa koettavaksi ensimmäisestä aina seitsemänteen vihkimykseen asti.
Jos nyt kirjoitamme luvun 666 roomalaisittain, saamme DCLXVI – siis kuusi ensimmäistä lukumerkkiä. Ihmisen lukuna 666 tarkoittaa kuusi vihkimystä ottanutta ihmistä! Kuudennessa vihkimyksessä ihminen saavuttaa kaiken viisauden, joka ihmiselle on mahdollista eli hän tulee sanan syvimmässä merkityksessä antroposofiksi.
Miksi luku 666 sitten on pedon luku? Kun ihminen on kuudennessa vihkimyksessä luopunut kaikesta pahasta tahdosta, hän on kirkastuksen vuoren huipulla, josta alkaa hänen golgatan tiensä. Elämän hyvän ja pahan koulu ilmenee Valkoisen Veljeskunnan kuudennessa vihkimyksessä olevan mestarin hyvän inspiraation ja sen vastapoolina olevan ”pedon”, pahan tahdon inspiraation ”välimaastossa”. Kyseisen mestarin golgatan tie merkitsee yhdistymistä pedon kanssa. Se lopettaa hyvän ja pahan koulun eli Saatanan vallan täällä fyysisessä maailmassa. Tässä kohtaa on syytä mainita, että J. R. Hannulan työ menee syvemmälle eli Saatanan varsinaiseen voittamiseen, joka on edellytys boodhisattvan työlle ja käy edellä. En nyt kuitenkaan enempää siihen puutu, vaikkakin työvaiheet liittyvät oleellisesti toisiinsa.
Saatanan vallan fyysisessä maailmassa aloitti Kain kieltämällä veljeyden, fyysisen maailman ensimmäisen totuuden, tappamalla veljensä Abelin. Kabbalan mukaan Kain syntyikin Shamaelin eli Saatanan ja Eevan poikana. Kain karkotettiin paratiisista ”ihmisten ilmoille”. Hän pelkäsi, että nythän hänet saattoi tappaa kuka hyvänsä. Kainin Jumala, Saatana, pani häneen merkkinsä ja lupasi kostaa tappajalle seitsenkertaisesti. Fyysisen maailman karma, hyvän ja pahan koulu oli syntynyt. Tämän koulun eli Saatanan vallan lakkauttamiseen tähtää Ilmestyskirjan mysterio! Hyvän ja pahan koulun tilalle tulee vähän kerrassaan Elämän koulu. Kyseisen mysterion kautta ”syntyy” boodhisattva eli seitsemän vihkimystä ottanut ihminen, jota siis vastaa roomalainen lukumerkki M. Kun Ilmestyskirjassa puhutaan 1000- (M) vuotisesta valtakunnasta, joka on syntyvä, se luonnollisesti tarkoittaa boodhisattvan hallintakautta eikä 1000 vuotta ajallisesti.
Tältä pohjalta, tällä avaimella avattuna, voi Ilmestyskirjan lukemista jatkaa, kun kirjan ”matematiikka” on selvillä.

Kristosofista filosofiaa
Perin viisaan tuntuisen otsikon alla on tarkoitus käsitellä elämää ja sen ongelmia ”perinteisen” filosofian tapaan eli nojautumalla ajatteluun eli ihmisjärkeen. Esityksen filosofian tekevät kristosofiseksi ehkä jotkin lähtökohdat ajattelulle sekä myös monet tulokset, joihin tässä päästään ikään kuin päätelmieni kautta, mutta ko. tulokset olen saanut Kristusviisauden opettajilta.

ELÄMÄN PERUSIDEA
Peruslähtökohtana on, että elämän tai koko olemassaolon perusidean on oltava itsessään ristiriidaton ja koko ilmennyksen kuljettava tätä ideaa kohti. Toisin sanoen elämä on pohjimmiltaan hyvä, jonka mukaiseksi ja jota kohti kaikki muuttuu tai kehittyy. Todellinen hyvä perimmäi¬sessä mielessä on siis sama kuin elämän perusidean mukainen.
Olemassaoloa itseään ei siis aseta mitenkään kyseenalaiseksi, vaan koska on olemassa jonkinlainen tajunta, joka tätäkin kirjoitusta suoltaa, niin ainakin se ja sen havainnot ovat olemassa. Elämän ylläpitäminen ja luominen ovat hyviä, koska elämää on ja se on varmasti perusidean mukaista. Myös ymmärtäminen voidaan ajatella havainnoksi. Jos on olemassa lukijoita, jotka tätä lukevat, lienee muitakin tajuntoja olemassa, ja se siitä. Kristosofisesta kirjallisuudesta löytyy kyllä teoksia, jotka selittävät maailman ja ihmisen rakennetta ja kehitystä, mutta nehän eivät kuulu suoranaisesti aiheeseen.
Onko sitten olemassa elämän perusideaa? Ajattelun (ja havaintojen) kauttahan pyritään näkemään, kuinka elämän ilmiöt toimivat tiettyjen sääntöjen eli ideoiden mukaisesti. On siis olemassa pienin sääntöjen joukko, joka kuvaa parhaiten inhimilliselle tajunnalle sen tiedostaman todellisuuden. Niin kutsuttu yhtenäiskenttäteoriahan olisi sellainen, jos rajoittuisimme vain fyysis-energiseen maailmaan, ja jos ko. teoria olisi keksitty. Nyt ei rajoituta siihen vaan otetaan mukaan kauneus ja muutkin arvot, jotka ainakin itse tiedostan hyvin todellisena osana maailmankaikkeutta. Näenkin elämän perusidean nimenomaan arvomaailmana, etiikkana, moraalina tai henkeä, jota elämä seuraa. Tajunnan laajentuminen eli kehittyminen on siis myös hyvää, koska se tuo elämän perusidean aina vain paremmin ymmärrettäväksi ja siten myös toteutettavaksi.
Fyysis-energistä maailmaa käsitellään tässä enemmänkin ilmennyksenä, ottamatta mitenkään kantaa sen perusolemukseen, vaan ymmärrettynä elämän perusidean tiedostamista moninaisemmassa muodossa kuin sellaisenaan (henkenä). Moraalinen totuus on kuin runo ja fyysinen taas kuin proosaa. Idea on runo ja havainnot proosaa, josta voi löytää idean. Ilmennyksestä voimme löytää tien sisempiin todellisuuksiin. En siis luonnollisestikaan pysty todistamaan mitään vaan antamaan vain eräänlaisen tavan hahmottaa maailmaa ja kokea sen hyvyyttä järjen kautta, ja ehkä ymmärtämään paremmin Vuorisaarnan viittä käskyä, joiden on sanottu olevan lähtöisin itse elämästä.
 
KEHITYS
Toinen vastaantuleva lisätarkastelua vaativa käsite edellisestä kappaleesta on kehitys, jonka idea pohjaa selvästi havaintoihin, jotka kulkevat parempaan suuntaan. Voisiko elämää olla ilman kehitystä? Eikö elämä ole juuri elämää, että siinä tapahtuu uuden luomista, kehitystä, sillä muutoinhan meillä olisi vain konemaista liikettä.
Tässä vaiheessa on hyvä tarkastella hieman ulottuvuuksia. Normaali ja luonnollinen tapa mieltää aineellista maailmaa kolmiulotteisena (pituus, leveys, korkeus). Esimerkiksi värin voimme ajatella vain kohteen ominaisuutena emme uutena ulottuvuutena, koska se ei vaikuta kohteen sijaintiin tai tilavuuden muutokseen mitenkään. (Tämä ei tietenkään aivan pidä paikkaansa, mutta on järkevämpää valita toinen käsite ulottuvuudeksi, joka kuvaa väriäkin tiettyjen muiden ominaisuuksien vallitessa. On hyvä muistaa myös sanonta: ”Kaikki vaikuttaa kaikkeen”. Paremmin tämän havaitsee esim. ominaisuuden lämpötila kanssa.) Kehitys tekee mahdolliseksi ymmärtää siitä riippuvia käsitteitä kuten liike, muutos, energia jne. Jotta tajunta tiedostaisi liikettä, se tarvitsee muistin, joka lieneekin jonkinlaista todella nopeaa energiaa (eetteriä), liikettä. Liikettä onkin mahdotonta ymmärtää aineena, tarkastelevasta erillisenä möhkäleenä, vaan tarvitaan uusi käsite, aika. Aika on toki määritelty liikkeen kautta, joten on aivan sama, kumpaa käytämme, mutta tavan mukaan käytämme sanaa aika neljännestä ulottuvuudesta. Tila-aika-avaruushan on neljän ulottuvuuden maailma.
Aikaa tarvitse käsittää pelkästään tarkastelijasta erillisenä ulottuvuutena vaan liikkeen, muutoksen nopeampana (sisäisempänä) suorittamisena eli taitona, kykynä, ominaisuutena, muistina. Jos ajattelemme vaikka lukemista, kuinka se oli aluksi hyvin hidasta tavaamista ja sittemmin nopeaa lukemista. Saman liikkeen (lukemisen) suorittaminen osataankin tehdä nopeammin. Se on tajuavan yksilön kehittynyt ominaisuus. Tajuava yksilö on muuttunut, kehittynyt toisenlaiseksi, nopeammaksi. Se onkin oikeastaan juuri oleellista, ei kaikki, mitä olemme lukeneet ja havainneet lukemisharjoittelun alettuamme. Vain oleellinen kuuluu elämän perusideaan.
Nopeutumisenhan voimme havaita kaikessa kehityksessä. Voimme kuvitella, kuinka kauan kesti ensimmäisen kerran ennen kuin eläimestä kehittyi ihminen. Nyt ihmissikiö kertaa tuon kehityskulun 9 kuukaudessa. Meillä on mukanamme siis menneisyys, josta tulemme myös tietoiseksi aikanaan. Nyt voidaan ymmärtää olevan tajunnasta, sen laadusta kiinni, kuinka se hahmottaa (tai liikuttaa) 4-ulotteista maailmaa. Mikä liikkuu ja kuinka, onkin kovin epämääräistä nykyisessä hiukkasfysiikassa, mutta ihmishavainnon perusteella kappaleet ja niiden liikkeet näyttävät hyvin selväpiirteisiltä. Itse asiassa johan kolmannenkin ulottuvuuden tajuaminen tarvitsee aivojen tulkintakeskusta muuttamaan kaksiulotteiset näköhavainnot kolmiulotteisiksi. Mutta eikö (2-ulotteinen) havaintokin ole eräänlaista tajuntaa. Eikö ajatuskin ole hienoa liikettä, jonkinlaisen energian käyttöä. Ehkä kaikki onkin vain mielenhallintaa, tajunnan taitoa, hallittua liikettä, parhaimmillaan elämän perusidean tiedostamista, joka ei ole sidottu mihinkään tiettyyn ulottuvuuslukuun tai ilmennystapaan, vaan on sovellettavissa kaikkeen mahdolliseen.
Mitä lähemmäs elämän perusideaa tajunnassamme jollakin tavalla pääsemme, sitä enemmän maailmaan voimme vaikuttaa eli sitä suuremman ilmennyksen tajuntamme hallitsee. Nyt ehkä voimme aavistaa elämän perusidean etsinnän merkityksen.
On muuten hauska huomata, että aika ymmärretään jatkuvana katkeamattomana ulottuvuutena varmaankin siitä syystä, että se havaitaan mittarissa (kellossa), jossa jokin (viisari) kulkee ympyrässä (loppumattomasti). Tila-avaruudessa sen sijaan voidaan sanoa olevan tyhjä kohta, jos siinä ei ole (oikeammin ei havaita) mitään. Tarkempi tarkastelu tuntuu kuitenkin aina osoittavan, että jotakin siellä sittenkin on, kuten esim. jonkinlaista tilan ja olemassaolon ylläpitävää energiaa. Tuntuukin siltä, että mitään, niin pientä (tilaa) ei löydy, jossa ei olisi mitään, yhtä vähän kuin niin suurtakaan, että sen ulkopuolella ei olisi mitään. Elämä on kaikkialla, mitä voimme havaita.
On siis hyväksyttävä tosiasia, että olemassaololla ja kehityksellä ei ole rajoja, ja kehityksen ohessa luodaan aina jotakin uutta, tajunnalliset olennot ovat luovia jumalia. Toisaalta jokainen tajunta kokee elävänsä ilmennyksessään (kehossaan) ulkonaisessa maailmassa, jossa se hallitsee kehoaan suoremmin ja ympäristöä vain välillisesti, se itse ei ole kaikki maailmassaan. Myöskään oman kehon hallinta ei ole täydellistä. Näinhän on esim. päivätajunnassa fyysisellä tasolla tai unitajunnassa, jossa ilmennys on muuttuvaisempaa ja sen ajatellaan olevan ihmisen alitajunnan luomaa. Keho voi olla siis moniulotteinen. Kaikkialla on kuitenkin minä (tajunta) ja maailma (ympäristö) sen ulkopuolella, missä jokin muut (tai muu) tajunnat hallitsevat. Voi tietysti olla olentoja, jotka eivät pysty havaitsemaan ympäristöä. Kaiken ilmenneen voidaan ajatella olevan jonkin tajunnan (hämäränkin) ilmennystä.

VAPAUS JA PAHA
Missä mielessä ihmisellä on ns. vapaa tahto? Onko tajunta sinänsä vapaa? Se tietysti riippuu mihin sitä vertaa. Fyysiseen (karkeimpaan) ilmennykseen verrattuna tajunta on paljon vapaampi, koska se voi kuvitella tekevänsä sellaista, johon se ei fyysisessä ilmennyksessään pysty. Maailma, jossa kuvitelmat elävät, voidaan siis tulkita ilmennykseksi (astraalimaailma). Ihmisen tajunnasta voi siis kuoria paljon sisempiä ja hienompia ilmennystasoja, kunnes jää vain ikään kuin tahto, joka määrää mitä seuraavaksi tehdään sen eri kehoissa. Tuo tahto on siis oikeastaan minä ja se on vapaa tekemään päätöksiä kehoissaan tehtävistä liikkeistä rajoissa, jotka ympäristö sille asettaa. Tämä tahto voi olla kylläkin kovin häilyväinen ja konemaisesti riippuvainen ilmennyspuolistaan. Voisi sanoa että tahto on sitä voimakkaampi ja selvempi, mitä lähempänä se on elämän perusideaa. Me siis päätämme kaikilla tasoilla rakennammeko onnen ja rakkauden maailmaa vai kärsimystä, mutta itse joudumme niissä elämään.
Entä ns. paha, mitä se on? Pahalla tarkoitetaan lähinnä kehittymättömyyttä, ei sellaista, joka voisi uhata elämää ja sen perusideaa itseään. Hyvähän määriteltiin elämän perusidean mukaiseksi toiminnaksi, joka vie kohti koko ilmennyksen kohti tätä ideaa. Mikä on sitten yksilön oman kehon suhde muiden kehoihin? Kehojen avulla voidaan vaihtaa informaatiota tajuntojen kesken ilmentämällä (toimimalla) ja havaitsemalla. Ilmentämistä voi tietenkin olla kahta tyyppiä. Ensiksi hyvää (kehittävää), jossa tajunta vaikuttaa kehoonsa tavalla, joka kehittää ympäristöä, ja toiseksi pahaa (tuhoavaa), jossa tuhotaan ympäristöä. Tappaminenhan on silloin pahinta, sillä se estää tajunnan ilmenemisen pitkähköksi ajaksi (kunnes uusi keho luodaan).
Ihmisten käsitykset ulkomaailmasta ovat varsin samanlaisia, mutta siitä mikä on oikein eli hyvää eli elämän perusideasta, tulkinnat vaihtelevat suuresti. Tulisiko pyrkiä aina ja välittömästi vaikuttamaan mahdollisimman paljon ja suureen osaa ulkomaailmasta hinnalla millä hyvänsä? Näinhän on toimittu maailmassamme enimmäkseen näihin päiviin asti. Moni on pyrkinyt hallitsemaan ja konfliktin sattuessa pahin vaikuttaja on voittanut ja hallinnut eli rajoittanut ympäristöä tehokkaimmin. Mutta aina on tullut myös jokaista hallitsijaa vahvempi ja vienyt vuorostaan vallan. Paha on hallinnut toistaiseksi maailmaa. On ollut siis kovin lyhytnäköistä käyttää kovaa voimaa, väkivaltaa, vallan eli ilmentämisen maksimaaliseen saavuttamiseen. Väkivalta on tuhoamista, ja se mikä elää tuhoamalla, kuluttaa loppuun tuhottavan ja kääntyy tuhoamaan lopuksi itseään. Esimerkiksi jos jonkin petoeläinlajin saaliseläimet loppuvat, niin pedotkin kuolevat, ehkä syömällä toisiaan. Tasapainotilanteessahan petoja voi olla vain tietty määrä saaliseläimiä kohti. Tietty ns. tuho fyysisessä maailmassa kuuluu elämään, sillä kehityksessä ensin muuttuu tajunta ja sitten myös fyysinen olemus, vanhan muodon on kuoltava ennen kuin uusi voi syntyä. Toisaalta muodonmuutos näyttää vanhan muodon häviöltä ja uuden syntymiseltä. Kehitys, liike on kuolemaa ja syntymistä. Mutta tuho, joka ei synnytä uutta parempaa, ei ole elämän perusidean mukaista ja siten vain väliaikaista, sillä aikanaan tullaan näkemään myös uuden käytännön syntyminen ja voitto, joka ei tietenkään pohjaudu tuhoamiseen. On siis viisasta havainnoida ensin, mikä kehittää ja mikä tuhoaa ennen toimimista.
Jatkuva (kasvava) hallitseminen ei siis voi perustua kaikkiin keinoihin vaan juuri niihin, joiden avulla maailma on syntynyt. Näin ollen maailmankaikkeus laajenee ikuisesti ja on jatkuvaa uuden luomista tavalla tai toisella. Koska yksilöitä on paljon, on toimintamallin oltava sellainen, ettei siihen sisälly toisten vahingoittamista tai pakottamista vaan ehkä aivan päinvastoin. Kehothan ovat kommunikointia varten, oppiaksemme ja opettaaksemme elämän perusideaa toinen toiselle. Opetusta on tietysti monenlaista, inspiroivaa ja varoittavaa esimerkkiä annetaan, joista jälkimmäistä tarvitaan niin kauan, että viimeinenkin väärän esimerkin antaja löytää uuden tavan. Kaikki kääntyy loppujen lopuksi kehitykseksi. Jos tekee väärin, ei etene, ja vasta kun tekee oikein, pääsee eteenpäin. Elämä asettaa tekemisellemme ja vapaudellemme rajat. Jos ilmennetään hyvyyttä, niin mahdollisuudet vain kasvavat, mutta jos tehdään pahaa, niin seuraukset rajoittavat entisestään vapautta. Ihmisten on opittava luomaan elämän perusidean mukaisesti, jolloin heistä tulee vapaampia, voimakkaampia olentoja, luovia jumalia. Ollakseen hyvä opettaja, yksilön on löydettävä oikea idea, ja toteutettava sitä inspiroivana esimerkkinä. Ihmisille annetaan toki paljon sellaistakin esimerkkiä, jota he eivät edes esimerkiksi osaa mieltää vaan pitävät sitä ikään kuin vain luonnollisena olemassaolona, esim. maaplaneettaa, aurinkoa jne. Niiden varassa kuitenkin ihmisten elämä on mahdollinen, ne ikään kuin hoivaavat ihmisiä.
 
MORAALI
Mikä on moraalin maailma? Onko se ulkoinen vai sisäinen? Tietysti sisäinen, sillä fyysinen taso käsittää vain esineitä, liikkeitä jne. Sielullinen (astraalinen) taso on ajattelun ja tuntemisen taso. Se ei sinänsä kerro, mikä on hyvää ja pahaa. Vasta henkinen taso liikkuu perimmäisen hyvyyden eli moraalin alueella. Siellä on mahdollista päästä selvyyteen elämän perusideasta ja todellisesta (ei rajoittuneesta) hyvästä. Hienompien tasojen elämää voidaan siis ilmentää karkeammilla tasoilla. Tärkeintä on siis olla hyvä sisäisimmällä tasolla, koska se ilmennetään uloimmille tasoille. Asiat, jotka on mainittu hyviksi, ovat seuraavat:
Hypoteesi 1: Elämän perusidea on ristiriidaton,
Hypoteesi 2: Elämän luominen ja ylläpitäminen on elämän perusidean mukaista,
Hypoteesi 3: Sisimmän tason (tajunnan) laajentaminen ja kehittäminen (kohti elämän perus
ideaa) ovat elämän perusidean mukaista.
Viimeisestä hypoteesista on useita seurauksia:
Seuraus 1: Ulommat tasotkin muuttuvat elämän perusidean mukaiseksi, sillä ei ole järkevää
ilmentää muunlaista toimintaa, koska se johtaa myös sisimmän tason rajoituksiin ja
pois elämän perusideasta.
Seuraus 2: Olento kohoaa tajunnassaan taso tasolta kohti Luojaansa eli Jumalaa (Logos).
Ts. Jumala luo jatkuvasti omaa kuvaansa.
Seuraus 3: Kehittyessään olennon vapaus lisääntyy kohti Jumalan luomisen vapautta.

VUORISAARNA
Nyt voidaan katsoa, kuinka Pekka Ervastin luomat Vuorisaarnan käskyt ovat em. kanssa sopusoinnussa.
Ensimmäinen käsky: ”Älä suutu.” Ole rauhallinen, hallitse itsesi ja tunne ympäristösi. Suuttuminenhan on tuhoava asenne monellakin tasolla toista kohtaan, joten se ei ole edes hypoteesin 2 mukaista.
Toinen käsky: ”Älä ole ajatuksissasikaan epäpuhdas.” Ole puhdas ennen kaikkea sisäisesti, siten olet ulkoisestikin. Epäpuhdas on siis kauniimpi muoto pahasta. Tämä on miltei sama kuin hypoteesi 3 ilmaistuna vain sielullisella tasolla. Näillä viidellä käskyillähän määritellään elämän perusidea moraalisella eli henkisellä tasolla.
Kolmas käsky: ”Älä vanno vaan ole aina tosi.” Ilmaise aina parasta mitä sinussa on. Tämä paras on varmasti aina totta eikä valhetta. Älä sido itseäsi valoin mihinkään, sillä et voi tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu, vaan pyri aina vain totuuteen, hyvään. Tämä on miltei sama kuin seuraus 1 sielullisella ja henkisellä tasolla.
Neljäs käsky: Älä ole pahaa vastaan. Älä usko, että pahalla voi saavuttaa jotain hyvää. Älä anna houkutella itseäsi pahaan edes silloin kuin sinua kohti ollaan pahoja. Tämä on todella ihmeellisen nerokas lause, joka pitää sisällään kaikki 3 hypoteesia.
Viides käsky: Älä sodi vaan rakasta kaikkia ihmisiä. Rakastaminenhan todella estää sotimisen, jos vain jotenkin kykenee ymmärtämään rakkauden tai hypoteesin 1. Näin ei ole tapahtunut, joten ”älä sodi”, joka on lähes kuten hypoteesi 2, on pitänyt lisätä tähän. Rakastamisenhan Pekka Ervast on kuvannut haluksi tehdä toinen onnelliseksi. Onnihan on seurausta elämän ristiriidatto¬muudesta (hypoteesi 1), joten hypoteesi 3 ja seuraus 1 tuovat rakkaudenkin hyvän pariin. 

Toteankin lopuksi, että nuo Vuorisaarnan 5 käskyä ovat täydellisin elämän perusidean ilmaus, mitä olen koskaan tavannut.