Esitelmän Tie uskontojen ymmärtämiseen kirjoitin 1983 ja sen synty tapahtui tajunnassani silmänräpäyksessä, jonka jälkeen sain sen seuraavaan muotoon. Pari päivää kirjoittamisen jälkeen luin Väinö Lehtoselta tekstin, jossa hän toi esille, että mestari voi laatia esitelmän ja antaa sen oppilaalleen. Näin tuli selväksi, kuka on silloisen esitelmäni todellinen laatija.
Esitelmä sisältää luettuani joitakin epätarkkuuksia, mutta olkoon, koska pidettyäni sen monella paikkakunnalla, haluttiin sitä julkaistavaksi. Julkaisuhalu tuotiin minulle esille, enkä täysin ymmärtänyt, että se oli samalla valintatilanne, jossa kyllä ilmaisin julkaisuhaluttomuuteni. Olen sitä jälkeenpäin katunut ja nyt useiden vuosien kadoksissa olon jälkeen löytyneenä: Tässä se on!
Helmikuussa 2024
TIE USKONTOJEN YMMÄRTÄMISEEN
Mistään ei liene niin erilaisia ja ristiriitaisia selityksiä kuin uskonnoista, ja selvimmin tämä näyttäytyy kristinuskossa, annettaessa kristinuskolle selvitystä. Kenellekään ei liene vierasta, että väitetään raamatussa olevan kerrottuna avaruusolentojen vierailuista planeetallamme, ja täten Jeesuskin olisi kaiketi jonkinlainen humanoidi. Jonkun toisen väittämän mukaan Uusi testamentti on kertomusta astrologisten tähtimerkkien kulusta tai auringon ja planeettojen liikkeistä. Luinpahan kerrankin Jeesuksella tarkoitettavan jotakin tiettyä sientä, jotakin juutalaisten pyhänä pitämää sientä. Tällaiset sensaatioselitykset uskonnoista ja uskontojen merkkihenkilöistä ansaitsevat mielestäni arvolleen sopivan suhtautumisen eli leikillisen. Tuskinpa tuon tyylisiä selityksiä uskonnoista on kovin moni vakavasti ottanutkaan, eivät ainakaan ne, jotka todella haluavat ymmärtää uskontoja.
Jos seisomme kysymysmerkkinä uskontojen edessä ja haluaisimme niistä todella saada selvyyttä, kenenkä puoleen meidän olisi käännyttävä, jos sienifilosofiatkaan eivät asiassa auta? Meille voitaisiin antaa aika luonnollisen tuntuinen vastaus maailman taholta: ”Sinun on kysyttävä sitä asiaa niiltä, jotka ovat niitä asioita tutkineet, ts. uskontojen tutkijoilta, uskontotieteilijöiltä.” Jos käännymme heidän puoleensa, saammekin monenlaista selvyyttä eri uskontojen opeista ja uskomuksista, mutta mikä on vastaus uskontojen tarkoituksesta? Uskontojen tarkoitus useiden uskontotieteilijöiden mukaan on olla jonkinlainen järjestyksen luoja, siis jonkinlainen laki tai sitten uskonnoilla ei ole mitään varsinaista tarkoitusta, vaan ne ovat syntyisin ihmisten peloista ja tietämättömyydestä. Näin uskontojen pyhät kirjatkin olisivat jonkinlaisia satukirjoja, jotka sisällöillään ovat rauhoittaneet ihmisiä.
Ajattelevana ihmisenä ei heti suostu hyväksymään tuollaista selitystä, sillä tuntuu varsin kummalliselta, että uskonnot ovat olleet vallalla koko tunnetun maailmanhistorian, ja vielä hyvin hallitsevassa asemassa, ja sitten yhtäkkiä nykyiset uskontotutkijat räjäyttävät koko homman suurena kuplana. Kovin naurettavaan asemaan nykyinen uskontotutkimus selityksillään asettaa menneitten aikojen ihmiset, kun ovat sillä lailla erehtyneet. Tämä ei tietenkään todista uskontotutkijoiden selityksiä vääriksi, mutta ovatko uskontotutkijat sitten ehdottomasti oikeassa selityksissään? Sitä ei mikään todista. He ovat tieteelliseen tapaan ja jo tutkimaan ryhtyessään asettuneet uskontojen yläpuolelle ja sitten korkeuksistaan langettaneet selityksensä uskonnoista. Kun he kaiken lisäksi ovat olleet asioita täysin tutkimattomien ihmisten edessä kovin runsaspuheisia, niin kyllä siitä aina yksi tohtorinarvo on irronnut, vaikka se ei välttämättä ole kuitenkaan kovin paljon. En nyt tuhlaa enempää aikaa uskontotutkijoille, vaan tyydyn vain toteamaan, että heidän tutkimustapansa uskontojen suhteen on täysin väärä, jonka seurauksena uskonnot ovat jääneet heiltä kokonaan hämärän peittoon. Miksi heidän tutkimustapansa on täysin väärä, selviää toivon mukaan esitykseni jatkossa.
Kun ihminen hylkää uskontotutkijoidenkin vastaukset ja selitykset uskonnoista, niin kenen puoleen pitäisi kääntyä? Seuraavina ovat luonnollisesti vuorossa uskontojen edustajat, ja kun elämme nk. kristillisessä valtiossa, tämä ryhmä on papit. Menneinä aikoina papistolla on ollut suunnattoman suuri valta, eikä vain uskonnollisissa kysymyksissä vaan muutenkin, mutta uskontoa, kristinuskoa koskevissa asioissa valta oli ehdotonta. Se ilmeni mm. niin, että kaikki jotka jollakin tavalla uskalsivat olla kirkkoa tai kirkon oppia vastaan, saivat lähes poikkeuksetta teloituksen roviolla tai muulla tavalla. Nyt ovat asiat siinäkin suhteessa toisin, koska kirkkokin on hieman muuttunut, ja kuka tahansa, minäkin, voin asettaa virallisen kristinuskon opetukset kyseenalaisiksi.
Mitä ovat nuo opetukset, jotka muodostavat virallisen käsityksen kristinuskosta? Ensiksi on luonnollisesti oppi sijaissovituksesta, siitä, että uskomalla Jeesuksen sovittaneen ihmiskunnan synnit Golgatalla vuotaneella verellään, ihminen pelastuu kuoleman jälkeen odottavalta ikuiselta helvetiltä päästen siten toiselle puolelle eli ikuiseen taivaaseen. Siinä tulikin jo mainittua opetus kuolemanjälkeisestä elämästä, siis oppi ikuisesta helvetistä ja taivaasta. Sitten on vielä opetuksia maailman luomisesta, ihmisen luomisesta ja sitä seuranneista vaiheista. Eikä pidä unohtaa oppia kasteesta ja ehtoollisesta, jotka ovat keskeisiä ja tuiki ihmeellisiä. Tietysti tehdään myöskin erilaisia temppuja ihmisten kuollessa tai mennessä naimisiin. Siinä jo tulikin mainittua pääosiltaan tunnustuksellinen kristinusko. On jos jonkinlaista järjetöntä oppia ja temppua, mutta kuitenkin on tärkeää ja tarpeellista vain uskoa sijaissovitukseen. Jos kysymme virallisen kristinuskon edustajilta, mistä he ovat tällaisen oppinsa saaneet, mistä he tietävät esimerkiksi ikuisesta helvetistä ja taivaasta, niin mitä saamme kuulla vastaukseksi? Ne ovat raamatusta saatuja ehdottomia totuuksia, ne täytyy uskoa, ei niistä asioista voi mitään tietää.
Tähän on tultu virallisella kristillisellä opastuksella, kun on haluttu ymmärtää kristinuskoa. Virallisen kristinuskon opetuksen mukaan uskontoa ei voi ollenkaan ymmärtää, täytyy vain uskoa. Kyllä se totisesti voimakasta uskoa vaatiikin, että voi pitää totena esim. oppia kasteesta. Sehän tarkoittaa, että jos pappi ehtii kastaa vastasyntyneen kuolevan lapsen, se lapsi pääsee ikuiseen taivaaseen, vaikka ei osaakaan uskoa sijaissovitukseen. Jos pappi ei ehdi suorittaa kastetoimenpidettä tai on vaikkapa sairauslomalla, tuo lapsi joutuu automaattisesti ikuiseen helvettiin. Vaikka kumottaisiin tällainen poskettoman mieletön oppi ja sanottaisiin, että kaikki lapset pääsevät ikuiseen taivaaseen, ei siitä silti synny yhtään sen järkevämpää opetusta, sillä parastahan mitä lapselle voisi toivoa, olisi kuolema, koska se toisi automaattisesti ikuisen taivaan, eikä edes tarvitsisi elää tätä niin monesti kärsimyksentäyteistä elämää. On selvää, että tunnustuksellisesta kristinopista ei tule yhtään sen järjellisempää, vaikka käännetään ja väännetään sitä miten tahansa, eikä se näinollen auta ihmistä ymmärtämään kristinuskoa.
Kun ihminen ei ole saanut tyydyttävää selitystä uskonnoista kysymällä, hänellä on kuitenkin mahdollisuus lähteä itse tutkimaan niiden tarkoitusta ja sisältöä. Näin ovatkin monet menetelleet ja ovatpa kirjoittaneet kirjojakin tutkimustuloksistaan. Viime syksynä luin erään tällaisen kirjan. Siinä käsiteltiin nykyisen fysiikan ja itämaisten uskontojen yhtäläisyyksiä. Kirjan nimi on Fysiikka ja Tao. Tarkoitustaan kirja varmaankin palveli, mutta minään uskontojen oppikirjana sitä ei suinkaan voi pitää, vaikka kirjassa olikin esitelty lyhyesti itämaisia uskontoja. Kirjasta tuli erittäin hyvin näkyviin se, mikä kirjoittajan – Fritjof Capra oli tunnettu tiedemies, fyysikko – mielestä oli tärkeää noissa uskonnoissa. Buddhalaisuutta esittelevässä luvussa hän tarkasteli kahta pääsuuntaa, etelän ja pohjoisen buddhalaisuutta. Etelän buddhalaisuuden kirjoittaja sivuutti parilla lauseella, koska se suunta ei tuntunut häntä mitenkään kiinnostavan. Hän mainitsi, että eteläinen suunta on oikeaoppinen buddhalaisuus, jossa pyritään seuraamaan Buddhan opetuksia. Siinähän ei sinänsä ole mitään virhettä, mutta onpahan vain kovin lyhykäinen esittely sen suhteen, kun kirjoittaja esitteli pohjoista suuntaa sivutolkulla. Pohjoisen suunnan esittelyn kirjoittaja aloittaa mainitsemalla sen olevan joustavampi, joustava. Ts. kun eteläinen suunta ei ole joustava, se on epäjoustava, ahdasmielinen, jota kuvaamaan oli ilmeisesti tarkoitettu sana oikeaoppinen. Millä tavalla pohjoisen buddhalaisuus oli joustava kirjoittajan mielestä? Se oli siten joustava, että siinä käsiteltiin paljon muutakin kuin pelkästään Buddhan opetuksia. Tämähän kuulostaa aivan luonnolliselta, varmaankin useimmat asiaan perehtyneet sanoisivat. Onhan luonnollista, että laajempi oppi, opetus, on suppeampaa parempi. Näin sanottuna asia kuulostaa aivan selvältä ja oikeutetulta, mutta asiaa voi katsella toisellakin tavalla. Buddhahan ei paljon opettanut metafyysisiä, tieto-opillisia asioita, koska ei pitänyt niiden opettamista ja pohtimista kovinkaan tärkeänä. Pohjoisen buddhalaisuudessa on tämä puute korjattu, ja joissakin suunnissa jopa niin hyvin, että niissä pääasiassa keskitytään filosofisten asioiden pohdiskeluun. Nämä suuntaukset olivatkin kirjoittajan mielestä parasta buddhalaisuutta.
Tällöin syntyy se erikoislaatuinen näkemys buddhalaisuudesta, että Buddha itse ei ollutkaan pätevin määrittelemään sitä, mikä on oikea buddhalaisuus vaan jotkut toiset, jotka tulivat myöhemmin hänen hedelmilleen. Tämä kuulostaa aivan hullunkuriselta. Kirjoittajakin asettaa esityksessään itsensä huomaamattaan kovin korkealle, koska hänhän todellisuudessa sanoo, että itse asiassa Buddha ei kovinkaan paljon tiennyt buddhalaisuudesta, mutta hän joka on asiaa tutkinut, voi sen paljastaa. Pelkästään Buddhan opetusten seuraajat ovat ahdasmielisiä, eivätkä paljonkaan tiedä buddhalaisuudesta, mutta pohjoisen suunnan edustajat, jotka tutkivat pääasiassa muiden kuin Buddhan opettamia filosofioita, ovat mitä pisimmälle päässeitä buddhalaisia, sillä buddhalaisiahan he ovat tietyn elämänkäsityksensä perusteella. Niin hullu kuin tällainen käsityskanta todellisuudessa onkin, se on silti tavattoman yleinen ja vallitseva, sillä voimme nähdä aivan saman näkökannan kristinuskossa.
Eihän kristikunnan opettajana toimi Jeesus Kristus, kristinuskon perustaja, vaan kirkot. Joku voisi väittää niiden olevan sama asia, mutta onko näin? Opettaako kirkko Jeesuksen opettamaa vuorisaarnaa, opettaako rukoilemaan yksinään hiljaisuudessa, sanattomuudessa? Opettaako rakastamaan vihollistaan, opettaako ihmistä olemaan pyytämättä itselleen mitään, opettaako ensin, ennen kaikkea muuta etsimään taivasten valtakuntaa, joka on meissä itsessämme? Opettaako se tätä mitä Jeesus on opettanut? Ei. Virallisen kristinuskon vastaava opetus kuuluu: Vuorisaarnaa ei pidä seurata, sillä se on epäkäytännöllinen. Rukoilla pitää kirkoissa ääneen hymistellen, vihollista pitää vihata niin, että on aina tarpeen tullen valmis hänet tappamaan, aina silloin kun kirkko julistaa sen Jumalan tahdoksi. Kirkon oppi opettaa pyytämään itselleen kaikenlaista ja joka päivä vallan jokapäiväistä leipää, johon kuuluu ties mitä. Ensin, ennen kaikkea muuta pitää uskoa kirkon kehittelemään sijaissovitukseen, jolloin pääsee kuoleman jälkeen alkavaan taivasten valtakuntaan, joka ei ole meissä vaan jossakin muualla.
Tällaista rinnastusta ja luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka, mutta se ei ole tarpeen, sillä tästä käy jo selväksi, että virallinen kristinusko ja Jeesuksen opetukset ovat kaksi aivan eri asiaa, ovat jopa toistensa vastakohdat. Kristikunnassa on siis täysin ja erityisen selvästi vallalla yleinen näkemys, että uskonnon perustaja ei itse ole pätevä määrittelemään, mitä hänen julistamansa ja opettamansa uskonto on. Kummallista kyllä, ihmiset ovat sokeudessaan olleet ja ovat edelleen niin täydellisiä, etteivät osaa nähdä asian todellista tilaa. Eipä Jeesus todella ollut väärässä sanoessaan hänen seuraajiensa lukumäärän olevan pieni. Jos näemme uskontojen todellisen tilan, sen että opettajiensa seuraajia ei ole heitä mainostavissa laitoksissa, niin voimme täydellä syyllä sanoa, että todellista ja varmaa opetusta emme voi saada muualta kuin uskonnon perustajalta itseltään tai heidän seuraajiltaan, mikäli heidän opetuksensa ei ole ristiriidassa alkuperäisen opettajan opetuksiin nähden.
Mitä nuo uskontojen perustajat ovat sitten opettaneet? Yhtäpitävästi heistä kaikista voidaan sanoa, että kaikki he ovat opettaneet noudattamaan antamiaan ohjeita, jotta niiden seuraajat saavuttaisivat saman minkä opettaja itse on saavuttanut. Buddha kehotti seuraamaan ohjeitaan, jotta saavuttaisi jälleensyntymisestä vapautumisen ja nirvaanan. Jeesus sanoi viisaaksi sitä miestä, joka hänen käskyjään seuraa, ja hänen mukaansa se, joka niitä seuraa, tulee tekemään suurempia tekoja kuin hän on itse tehnyt. Ennen kaikkea Jeesuksen ohjeiden seuraaja löytää taivasten valtakunnan, rakkauden elämän. Oikea kristinusko Jeesuksen mukaan on hänen antamansa elämänohjeet. Se ei ole vain oppi, jota saarnataan vaan ohjeisto, jota seurataan. Oikea kristinusko näin ollen Jeesuksen mukaan on hänen antamiensa elämänohjeiden seuraamista. On siis selvää, että vain tätä tietä voidaan päästä selville siitä, mitä opillisesti tarkoittavat kristinuskossa eri käsitteet ja opetukset. Emme voi varsinaisesti tietää esim. sitä, mitä tarkoitetaan taivasten eli Jumalan valtakunnalla, ennen kuin olemme itse sen saavuttaneet. Voimme saavuttaa sen vain ja ainoastaan Jeesuksen antamia ohjeita seuraamalla. Tältä pohjalta voimme ymmärtää, että mm. uskontojen tutkijoiden tutkimustapa uskontojen suhteen on väärä, koska he eivät ole noudattaneet uskonnoissa itsessään määrättyä tutkimustapaa eli ohjeiden seuraamista, vaan ovat vain älyllään koettaneet selvittää asioita, joista on mahdotonta tietää ilman kokemusta.
Kun esim. jotkut tutkijat ovat buddhalaisten nirvaanan suhteen päätyneet siihen, että sillä tarkoitetaan tyhjyyttä, olemattomuutta, niin he eivät ole käsitystään saavuttaneet kokemusperäisesti ohjeita seuraamalla, vaan ovatpahan vain aivan kuin lonkalta reväyttäneet sellaisen tulkinnan, koska se parhaiten vastaa heidän mielikuvitustaan. Aivan vastaavasti voimme kysyä: Ovatko virallisen kristinuskon edustajat luoneet oppinsa siten, että ovat kokemusperäisesti saavuttaneet tiedon asioista Jeesuksen ohjeita seuraamalla? Eivät varmastikaan, vaan he ovat rakentaneet oppinsa aivan muiden periaatteiden mukaan, mm. äänestämällä ja lopulta se onkin sitten muodostunut sellaiseksi, että Jeesusta ei tarvitsekaan, ei edes tulekaan seurata. Itsekkyys ja valtapyrkimys ovat tuottaneet kaltaisensa hedelmän. Vaikka kirkko onkin muuttunut toimintatavoiltaan menneistä väkivaltaisista ajoistaan, opinkappaleet ovat kuitenkin samat kuin taannoin äänestämällä aikaansaadut.
Nyt kun olemme päässeet tutkimuksissamme niin pitkälle, että olemme löytäneet oikean tavan uskontojen ymmärtämiseen, joka on uskonnon perustajan ohjeiden seuraaminen, meidän olisi luonnollisesti päätettävä, ketä opettajaa lähdemme seuraamaan. Emmehän voi sanoa, että vain yksi opettaja on hyvä ja muut ovat pahoja, sillä kaikkihan he kehottavat pyrkimään hyvyyteen. Toiselta puolen on niin, että heidän antamansa opetukset ovat eriasteisia, toisen opettajan opetukset ovat syvemmät kuin toisen. Näin ollen jonkun opettajan ohjeita seuraamalla voi päästä henkisesti pitemmälle kuin toisen, sillä vaikka kansakoulussakin oppii eriasteisia asioita tietämään, ei se mitenkään voi vastata yliopistojen tarjoamaa opetusta. Sama pätee henkisen opetuksen suhteen. Täytyisi siis jotenkin pystyä päättämään, kenet henkisistä opettajista valitsemme opettajaksemme. Tuntuisi aika luonnolliselta valintaperusteelta opettajan suhteen, että valitaan paras mahdollinen. Luonnollisesti paras mahdollinen on se opettaja, jonka antamat ohjeet ovat täydellisimmät, syvimmät. Noita annettuja ohjeita täytyy siis pystyä vertailemaan jollakin tavalla ja se tapahan on ilman muuta se, että vertaamme opettajien ohjeiden täydellisyyttä, syvyyttä toisiinsa.
Aivan kuin mallin vuoksi voimme vertailla kahden eri opettajan opetuksia toisiinsa, nimittäin idän valon Buddhan ja Jeesus Kristuksen. Opettajien opetuksissa on kaksi eri puolta, joita voimme vertailla toisiinsa: metafyysiset eli tieto-opilliset opetukset ja moraaliset opetukset. Jeesuksen antamia metafyysisiä opetuksia on kovin vähän, niistä ovat tallella vain vertaukset, joita hän kansalle opetti, eikä ensinkään opetuksia taivasten valtakunnan salaisuuksista, joita hän opetuslapsille jakoi. Buddhakaan ei juuri metafyysisistä asioista puhunut, vaan niistä häneltä kysyttäessä hän useimmiten vaikeni. Näin ollen joudumme vertaamaan vain moraalisia opetuksia keskenään. Se antaakin helpomman ja pätevämmän tavan tarkastella ja vertailla eri uskontoja toisiinsa. On siis kaivettava esille sekä Buddhan että Jeesuksen antamat moraaliset opetukset, joita kummaltakin parhaiten edustavat heidän antamansa viisi käskyä. Niitä vertaamalla saamme selville, kumman moraaliset opetukset ovat syvemmät, ei kuitenkaan missään kilpailuhengessä.
Buddhan käskyt on laadittu lupauksen muotoon. Ensimmäinen kuuluu: ”Minä lupaan noudattaa käskyä olla tappamatta yhtään elävää olentoa.” Jeesuksen ensimmäinen käsky taas kuuluu: ”Älä vihastu veljeesi.” Juuri noin ei Jeesus vuorisaarnassaan sanonut, mutta käskyn muodossa se kuuluisi noin. Evankeliumissa Jeesuksen sanat ovat: ”Olette kuulleet sanotuksi vanhan ajan ihmisille: ”älä tapa, sillä ken tappaa, hän on ansainnut oikeuden tuomion.” Mutta minä sanon teille: jokainen, joka vihastuu veljeensä, on ansainnut oikeuden tuomion.” Käskyn sisältö on siis: älä vihastu veljeesi. Näemme Jeesuksen alustavasta puheestakin, että hänen antamassaan käskyssä on kielletty tappaminen, mutta siinä on lisäksi kielletty myös vihastuminen veljeensä. Buddhan antama tappamattomuuden käsky siis sisältyy Jeesuksen käskyyn, mutta Buddhan käskyyn ei sisälly Jeesuksen antama vihastumattomuuden käsky. Jeesuksen antama ensimmäinen käsky on siis syvempi, täydellisempi, kattavampi kuin Buddhan vastaava.
Buddhan kolmas käsky kuuluu: ”Minä lupaan noudattaa käskyä olla harjoittamatta laitonta sukupuoliyhteyttä.” Jeesuksen toinen käsky käskyn muodossa kuuluisi: ”Älä katso naista häntä himoitaksesi.” Taaskaan eivät Jeesuksen sanat ole mainitsemani. Ne kuuluvat evankeliumin mukaan: ”Olette kuulleet sanotuksi: ”älä tee aviorikosta.” Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista häntä himoitakseen, on jo häpäissyt häntä sydämessään.” Käskyn sisältö on siis jo mainitsemani ”älä katso naista häntä himoitaksesi”. Taas voimme Jeesuksen alustuksesta nähdä, että hänen käskyssään on aviorikos kielletty, mutta siinä on kielletty myös himoitseminen ajatuksissa. Taaskin Buddhan vastaava käsky sisältyy Jeesuksen antamaan, mutta Jeesuksen käsky ei kuitenkaan sisälly Buddhan antamaan käskyyn. Näin Jeesuksen antama puhtauden käsky on syvempi, täydellisempi, kattavampi kuin Buddhan antama puhtauden käsky.
Buddhan toinen ja neljäs käsky kuuluvat: ”Minä lupaan noudattaa käskyä olla ottamatta mitään, mikä ei minulle kuulu.” ja ”Minä lupaan noudattaa käskyä kavahtaa valhetta ja kavaluutta.” Jeesuksen kolmas, rehellisyyden käsky kuuluu: ”Älkää ensinkään vannoko”, jonka merkitys selviää pitemmässä lainauksessa: ”Vielä olette kuulleet sanotuksi vanhan ajan ihmisille: ”älä vanno väärin”, vaan: ”täytä valasi Herralle.” Mutta minä sanon teille: älkää ensinkään vannoko.” Jeesuksen antama käsky edellyttää siis ehdotonta rehellisyyttä puheissa, mutta myös teoissa se sitä edellyttää, sillä onhan rehellisyys puheissa vaativampaa kuin teoissa. Lisäksi Jeesuksen käsky kieltää valoin sitomasta itseään mihinkään. Näin ollen Jeesuksen kolmas ja Buddhan toinen ja neljäs käsky näyttäisivät olevat kokolailla samanhenkiset. Näin ei kuitenkaan ole, sen paljastaa Jeesuksen käskyänsä selittävä viimeinen ohje: ”Vaan olkoon teidän puheenne: niin, niin, ei, ei. Mikä on siitä yli, se on lähtöisin vilpistä.” Mikäli osaamme nähdä, on Jeesuksen käskyssä kysymys sanoisinko sielullisesta rehellisyydestä eikä vain ulkonaisesta.
Buddhalla on vielä viides käsky, jota ei voi verrata mihinkään Jeesuksen antamaan käskyyn. Se kuuluu: ”Minä lupaan noudattaa käskyä olla käyttämättä päihdyttäviä juomia.” Jeesus ei kieltänyt esim. viinin juontia vaan joi sitä itsekin. Se ei tarkoita, että Jeesuksen seuraajat olisivat juoppoja, sillä juopon tai narkomaanin olisi hyvin vaikea tai pikemminkin mahdotonta täyttää kolmatta käskyä. Tämä Buddhan käsky ei siis mitenkään täydennä Jeesuksen käskyjen henkeä. Vastaavasti Jeesuksella on kaksi sellaista käskyä, jotka eivät ole vertailtavissa Buddhan käskyihin.
Jeesuksen sanoin hänen neljäs käskynsä kuuluu: ”Älkää tehkö vastarintaa sille, joka on paha.” Tämä neljäs käsky on aivan poikkeuksellinen kaikkiin häntä ennen annettuihin käskyihin, myös Buddhan käskyihin nähden. Ns. vanhassa liitossa, johon Buddhankin oppi kuuluu, oli suorastaan laki, että pahaa vastustettiin. Tämä tuleekin ilmi Jeesuksen käskyn alustuksessa, jossa hän sanoo: ”Olette kuulleet sanotuksi: silmä silmästä ja hammas hampaasta.” Ei siis ollut juutalaisillakaan anteeksiantoa, vaan paha kostettiin pahalla, sillä siten luultiin ehkäistävän pahaa, mutta tosiasiassa sitä tehtiinkin lisää. Tuota pahanvastustamattomuutta kyllä Buddhakin ounasteli sanoessaan, että pahaa vastustamalla paha vain lisääntyy, mutta ei kuitenkaan osannut antaa sen mukaista ohjetta. Viides Jeesuksen käsky kuuluu suoraan Jeesuksen omien sanojen mukaan: ”Rakastakaa vihollisianne.” Tämä on Jeesuksen käskyjen kruunu, sillä se tuo rakkauden kaiken kattavaksi todellisuudeksi ja ilmaisee Jeesuksen käskyjen hengen.
Nyt voimme vertailla Buddhan ja Jeesuksen käskyjä kokonaisuudessaan toisiinsa. Huomaamme helposti niissä selvän eron, sillä Buddhan antamat käskyt ovat luonteeltaan ulkonaisia kun taas Jeesuksen käskyt eivät sitä ole. Ts. Buddhan käskyt kohdistuvat ulkonaiseen tekoon tai toimintaan, kun taas Jeesuksen käskyt kohdistuvat myös sielulliseen elämään siten, että niissä on kielletty esim. suuttuminen ja himoitseminen, jotka ovat sielullisia tapahtumia. Voimme siis hyvällä omallatunnolla ilman Buddhan alentamisesta sanoa, että Jeesuksen antamat käskyt ovat laadullisesti erilaiset, syvemmät kuin Buddhan antamat käskyt. Tästä voimmekin arvella, että Jeesuksen käskyjen seuraaja saavuttaa jotakin sellaista, mitä ei Buddhan seuraaja saavuta. Tämä tuleekin hyvin näkyviin opettajien opetuksissa ja myöskin heidän seuraajiensa opetuksissa. Buddhalaisuudessa on tavoitteena tieto, harhasta vapautuminen, kun se kristinuskossa on rakkauden saavuttaminen. Se miten nämä asiat suhtautuvat toisiinsa, tulee hyvin ilmi esim. Paavalin, joka oli Jeesuksen seuraaja, opetuksessa: ”Vaikka kaiken tietäisin, olisin minä kuin helisevä vaski tai kilisevä kulkunen, jos ei minulla rakkautta olisi.” Näin näkyy, että rakkaus on enemmän kuin tieto, ja joka rakastaa, myös tietää. Siis Jeesuksen seuraaja seuraa väkisinkin myös Buddhaa, mutta Buddhan seuraaja ei seuraa Jeesusta.
Jos joku päättäisi lähteä seuraamaan Buddhaa, koska se oppi häntä enemmän miellyttäisi, ei ole mitään syytä pitää sellaista pyrkimystä huonona, se on jo paljon. Buddhan käskyt ja kahdeksankertainen tie on niin vaativa ja syvä tie, että sen aliarvioimiseen tai vähättelyyn ei ole mitään syytä. Buddhan todellinen käytännöllinen seuraaminen ansaitsee täyden tunnustuksen vaativuudessaan. Jeesuksen seuraajalta vaaditaan kuitenkin muuta: hänen itsekkyytensä. Jeesuksen seuraaminen alkaa siitä mihin Buddhan seuraaminen päättyy. Buddhan opin täyttymys on sotimattomuudessa, joka on Jeesuksen seuraamisen lähtökohta, ehdoton edellytys. Sotimattomuus lähtökohtana vie ihmisen pahanvastustamattomuuteen.
Nyt on tullut aika puhua hieman myös kristosofiasta. Kristosofiahan on uskonto, jonka keskushenkilönä on Pekka Ervast. Pari vuotta Pekka Ervastin kuoleman jälkeen alkoi J. R. Hannula opettaa, että se suuren opettajan, Kristus-Isän tuleminen, josta Pekka Ervast oli puhunut vuosikymmenten ajan, oli tapahtunut. J. R. Hannula opetti, että tuo Kristus-Isän inkarnaatio oli tapahtunut juuri Pekka Ervastissa itsessään. Sitä Pekka Ervast ei voinut itse sanoa, sillä Kristus-ihminen ei koskaan sano, että hän on Kristus, vaan se on muiden sanottava, niiden jotka ovat siitä päässeet tietoon. J. R. Hannula opetti, että Pekka Ervastin asema ei ole uskon, uskomisen asia, vaan tiedon, tietämisen asia. Siitä voi kuka hyvänsä, joka riittävän voimakkaasti totuuteen pyrkii, päästä selvyyteen. Kun nyt opetetaan, että Pekka Ervastissa ruumistui Jumala tavalla, jolla se ei ole ennen tapahtunut, ja sen myötä on annettu opetus, jollaista ei syvyydeltään ja täydellisyydeltään ole ennen annettu, niin pitäisi tuota asiaa pystyä myös jotenkin todentamaan. Sellainen tapa on olemassa, sillä opettajat tunnetaan hedelmistään, opetuksistaan. Voimme lyhyesti vertailla Pekka Ervastin opetuksia häntä ennen annettuihin opetuksiin, etenkin Jeesuksen opetuksiin.
Opetuksissahan oli kaksi puolta, metafyysinen eli tieto-opillinen opetus ja moraalinen opetus. Pekka Ervastin antamissa metafyysisissä opetuksissa on selvitetty perusteellisesti meidän kehitysjärjestelmäämme, aurinkokuntaamme koskevat asiat, sen sisä- ja ulkopuolelta. Niiden opetusten myötä on tullut tietoutta, jollaista ei aikaisemmin ole tälle ihmiskunnalle julistettu. Vertailevaa tutkimusta tämän asian suhteen voi tehdä kuka hyvänsä. Sitten opetusten toiseen puoleen eli moraaliin. On syytä katsoa, onko Pekka Ervast mahdollisesti antanut syvemmän ja täydellisemmän moraalin kuin Jeesus Kristus.
Jeesuksen antama ensimmäinen käsky kuului: ”Älä vihastu veljeesi.” Pekka Ervastin muotoilemana se kuuluu: ”Älä suutu.” Pekka Ervastin muotoilema käsky sisältää Jeesuksen käskyn, mutta se sisältää enemmän. Jeesuksen antama käsky sallii ihmisen suuttua itselleen, mutta Pekka Ervastin muotoilemana se ei sitä salli.
Toinen käsky Jeesuksen mukaan kuului: ”Älä katso naista häntä himoitaksesi.” Pekka Ervastin mukaan toinen käsky kuuluu: ”Älä ajatuksissasikaan ole epäpuhdas.” Taas Pekka Ervastin muotoilemana käsky on sisältörikkaampi kuin Jeesuksen käsky, sillä kaikkinainen ajatusten epäpuhtaus on sisällytettynä Pekka Ervastin muotoilemaan käskyyn riippumatta siitä, mihin se kohdistuu.
Kolmas käsky Jeesuksella kuului: ”Älkää ensinkään vannoko.” Pekka Ervastilla vastaava käsky sanoo: ”Älä vanno.” Muodollisesti nämä käskyt ovat samanlaiset, joten niissä ei ole syvyyseroja, mutta siinä opetuksessa, mitä tämä käsky sisältää, on näiden kahden opettajan välillä ero. Pekka Ervast sanoo, että meidän tulee olla ennen kaikkea itsellemme rehellisiä. Tästä Jeesus ei mainitse ollenkaan vaan puhuu vain rehellisyydestä puheissa ja lupauksissa.
Neljännen käskyn Jeesus on antanut muodossa: ”Älkää tehkö vastarintaa sille, joka on paha.” Pekka Ervast sanoo: ”Älä ole pahaa vastaan.” Näillä kahdella käskyllä on suuri ero, sillä Jeesuksen muotoilemana käsky sallii pahan vastustamisen itsen suhteen, mutta Pekka Ervastin muotoilemana se ei sitä salli. Jeesus kyllä puhui pahanvastustamattomuudesta itsemme suhteen vertauksessaan ohdakkeesta ja viljasta, että ei tule nyhtää ohdakkeita, ettei viljakin lähtisi. Ei siis tule nyhtää pahaa itsestämme, ettei hyväkin sen mukana katoaisi, mutta hän ei osannut tuoda tätä käskyssään ilmi.
Viides käsky Jeesuksen mukaan kuului: ”Rakasta vihollistasi.” Pekka Ervastin mukaan se on: ”Älä sodi, vaan rakasta kaikkia ihmisiä.” Rakkaudella on se merkittävä vaikutus, että se lopettaa sodan ulkopuolellamme, mutta myös itsessämme.
Nyt kun olemme näin lyhyesti vertailleet Jeesuksen ja Pekka Ervastin antamia käskyjä toisiinsa, voimme nähdä niissä erään merkittävän eron. Kun Jeesuksen antamat käskyt vievät meidät luopuvaan suhteeseen sekä maailmaan että itsekkyyteemme nähden, niin Pekka Ervastin muotoilemat käskyt edellyttävät tämän lisäksi luopuvaa suhdetta meihin itseemme nähden, koska P. E:n käskyt voidaan kohdistaa myös itseen.
Buddhan seuraaja luopuu maailmasta, Jeesuksen seuraaja luopuu itsekkyydestä ja Pekka Ervastin seuraaja itsestään pahanvastustamattomuus lähtökohtanaan. Tätä asiaa kuvaa hyvin sen uuden luonnonvoiman luonne, joka on alkanut vaikuttaa maapallollamme Pekka Ervastin suuren henkisen saavutuksen ja työn johdosta. Tuota voimaa kuvataan Isän voittavaksi voimaksi, joka antaa ihmisen pyrkimykselle pohjavireen. Sitä voi kuvata sanoilla: ei taistellen vaan voittaen. Ihmisen ei siis enää tarvitse taistella itsessään, vaan hän voi itsensä voittaa itseuhrin kautta henkisessä työssä asettamalla talenttinsa palvelemaan henkistä työtä, mestareiden sanomaa, kristosofista sanomaa. Nämä asiat ovat tavattoman vaikeita, eikä niitä voi heti ymmärtää, mutta ken totuutta todellisesti etsii, hänelle nämä asiat kyllä selviävät.
Ennen kuin asetamme kysymyksen: ”Mikä on tie kristosofian ymmärtämiseen?”, on syytä kysyä, miksi meidän tulisi ymmärtää kristosofiaa? Mitä arvokasta on ymmärtää jotakin oppia tai oppirakennelmaa? Kristosofia ei ole mikään oppirakennelma, jota täytyisi ymmärtää, vaan siinä on kysymys elämästä, elämän ymmärtämisestä. Ymmärtää kristosofiaa on sama kuin ymmärtää elämää, elämän tarkoitusta. Elämän tarkoituksen ymmärtäminen on sama kuin täyttää se. Ymmärtää kristosofiaa on siis sama kuin täyttää elämän tarkoitusta, ja mikä sen tärkeämpää elämässä voisi olla!
Nyt kysymme: Miten tulemme ymmärtämään elämää, elämän tarkoitusta, kristosofiaa? Sitenkö, että luemme kristosofista kirjallisuutta ja pohdimme? Sitenkin, sillä siihenkin on meitä kehotettu, mutta se ei riitä, sillä siten emme vielä tule tietämään kristosofiasta oikeastaan yhtään mitään, vaan katselemme asioita vain ulkopuolelta, emme todellisesti. Mitä siis olisi tehtävä? On olemassa vain yksi pätevä vastaus: Meidän on lähdettävä seuraamaan kaikkia meille annettuja opetuksia ja ennen kaikkea taivaallisen Isän viittä käskyä, jolla nimellä Pekka Ervast niitä nimittää. Nämä käskyt ovat kaiken pyrkimyksen ja toiminnan pohja ja perustus, ja niitä oppii ymmärtämään ja seuraamaan vain kokemuksen, pyrkimyksen kautta. Vaikka taivaallisen Isän viisi käskyä ovatkin tavallaan riittävä ohjeisto meille totuuden etsintään, ei niiden seuraaminen eikä näin ollen myöskään niiden ymmärtäminen ole kuitenkaan aivan yksinkertaista. Siksi on luonnollista, että tarvitsemme niiden seuraamiseen myös opetusta, ohjeita, joita tarjoavat erityisesti opettajamme Pekka Ervast, J. R. Hannula ja Väinö Lehtonen. Meidän tulee totuudenetsijöinä syventyä kaikkien näiden kolmen opettajamme opetusten ymmärtämiseen käytännössä, mikä tarkoittaa heidän opetustensa käytännöllistä seuraamista. Jos hylkäämme heistä jonkun opetukset etsinnässämme, samalla hylkäämme mahdollisuuden kristosofian käytännölliseen, siis todelliseen ymmärtämiseenkin.
On käynyt selväksi, että kaikki muut tavat päästä selville kristosofiasta kuin seurata mestareiden opetuksia ovat mahdottomia. Jos siis joku luulee olevansa kykenevä lausumaan arvostelunsa kristosofiasta tai muista uskonnoista sitä tai niitä seuraamatta, hän todellisuudessa lausuu vain arvostelun itsestään. Tämä tarkoittaa sitä, että hän ei ole vielä valmis vastaanottamaan sitä apua, jota mestareiden taholta hänelle tarjotaan opetusten muodossa, koska hän ei niitä seuraa. Tällöin opetukset menevät hänen kohdaltaan aivan hukkaan, mutta ehkäpä sitten joskus toiste hän onnistuu.
Jos sen sijaan ihminen, joka luettuaan ja pohdittuaan päättää lähteä toden teolla seuraamaan annettuja opetuksia, ennen kaikkea Pekka Ervastin uudelleen järjestämää vuorisaarnaa, hän varmaankin joskus sillä tavalla pyrittyään voi sanoa jotakin kristosofiasta jo aavistelevansa. Sellaista on totuuden etsintä, peräänantamattoman ihmisen työtä, mutta kuitenkin ainoaa todella tärkeää elämässä.
Comments